PinkkiHuppari
Yliajattelija
- Liittynyt
- 3.2.2021
- Viestejä
- 537
- Reaktioarvo
- 510
Mä en tosiaan oo nukkunut viimeaikoina kovin hyvin ja sen takia en oo pystynyt käymään koulussa normaalisti. Välillä musta tuntuu, että mulla ei oo vaan tarpeeksi itsekuria mennä ajoissa nukkumaan ja välillä taas tuntuu, että valvominen johtuu jostain muusta. Tänään äiti oli mukana, kun keskusteltiin näistä asioista opettajan kanssa ja vaikka kuinka yritin olla itkemättä, niin lopulta itkin melkeen koko sen ajan, enkä pystynyt hengittämään normaalisti. Opettaja puhu jotenkin syyllistävästi ja äitikin oli vaan sitä mieltä, että syy valvomiseen on puhelimessa ja nyt musta tuntuu, että oon täysin epäonnistunut ja huono ihminen. Toi keskustelu ei yhtään auttanut siihen, että mun pitäisi huomenna raahata itteni sinne ja olla täysin normaali, kun oon edellisenä päivänä itkeny näiden kahden opettajan edessä, enkä oo pystynyt, kun tuijottamaan pöytää.
Olisin toivonut, että he olisivat nähneet sen, että oon oikeasti yrittänyt, kun viimeviikolla olin paljon enemmän pois ja nyt oon pystynyt tsemppaamaan itteni jo paljon useemmin kouluun ja uskon, että suunta olisi ollut vain ylös päin. Mun mieliala oli tähän asti pääasiassa hyvä, mutta sen opettajan tapa puhua ja olla näkemättä mitään hyvää sai mut vaan ajattelemaan, että mulla ei olisi enää mitään toivoa. Kyllä hän siihen väliin aina jotain vähän positiivisempaa sanoi, mutta se ei rehellisesti sanottuna lohduttanut paljoa mitään.
Mä tiedostan omat ongelmani tosi hyvin ja osittain tiedän nyt niiden syyt. Mä tiedän, että mulla on jonkin verran puhelinriippuvuutta ja uskon, että se on seurausta mun yksinäisyydestä. Vähän aikaa sitten tajusin, että mun uniongelmat alkoi ala-asteella, kun jäin ulkopuoliseksi koulussa ja murehdin niitä asioita aina öisin, jonka seurauksena en saanut nukuttua ja nukkumaan menosta tuli jotenkin ahdistavaa, kun näin, kuinka aika vaan kuluu, mutta en nukahda. Mun tarvisi löytää joku syy, miksi en olisi vaan puhelimella, mutta mulla ei tällä hetkellä oikein ole sellaista. Nään itteni vaan istumassa yksin huoneen lattialla tekemättä mitään tajuamassa kuinka yksinäinen oon ja se ei oikein houkuttele, vaikka olisihan sillä varmasti jotain positiivisia kun seurauksia. En myöskään uskalla tutustua muihin ihmisiin, koska en koe ansaitsevani ystäviä ja uskon, että olisin huono kaveri, koska sellainen mä olen aina ollut. Mä en tiedä miten ja miksi mun kaikki kaverisuhteet päättyi, tuntuu, että itse vaan kävelin jossain kohtaa pois heidän luotaan ja en uskaltanut enää kääntyä takaisin, koska se olisi tuntunut itsekkäältä, itsehän mä kuitenki lähdin. Tuntuu, että oon ollut tässä samassa umpikujassa jo pitkään, enkä tiedä ulospääsyä, koska takaisin päin en voi palata tai en ainakaan tiedä minne palaisin. Opettaja ehkä ajatteli, että toi keskustelu ja ne tosi suoraan lausutut totuudet olisivat jotenkin toimineet jonkinlaisena tilanteen laukaisevana tekijänä. No, ehkä nyt en enää uskalla jäädä edes puolikuolleena kotiin ja kärvistelen nää kolme vuotta vaikka pää kainalossa, mutta mitään muuta apua tuosta keskustelusta ei ollut, koska se, että menen kouluun ei tee mun oloa pohjimmiltaan paremmaksi, ehkä pintapuolisesti, mutta sisimmissäni mulla on näköjään edelleen vaan tää sama yksinäinen ja epävarma minä.
Ja nyt vaan hävettää ja ahdistaa mennä huomenna sinne.
Tää olisi ehkä sittenkin kuulunut johonkin toiseen kategoriaan, ja anteeksi tällänen romaani taas pitkästä aikaa. :D
Olisin toivonut, että he olisivat nähneet sen, että oon oikeasti yrittänyt, kun viimeviikolla olin paljon enemmän pois ja nyt oon pystynyt tsemppaamaan itteni jo paljon useemmin kouluun ja uskon, että suunta olisi ollut vain ylös päin. Mun mieliala oli tähän asti pääasiassa hyvä, mutta sen opettajan tapa puhua ja olla näkemättä mitään hyvää sai mut vaan ajattelemaan, että mulla ei olisi enää mitään toivoa. Kyllä hän siihen väliin aina jotain vähän positiivisempaa sanoi, mutta se ei rehellisesti sanottuna lohduttanut paljoa mitään.
Mä tiedostan omat ongelmani tosi hyvin ja osittain tiedän nyt niiden syyt. Mä tiedän, että mulla on jonkin verran puhelinriippuvuutta ja uskon, että se on seurausta mun yksinäisyydestä. Vähän aikaa sitten tajusin, että mun uniongelmat alkoi ala-asteella, kun jäin ulkopuoliseksi koulussa ja murehdin niitä asioita aina öisin, jonka seurauksena en saanut nukuttua ja nukkumaan menosta tuli jotenkin ahdistavaa, kun näin, kuinka aika vaan kuluu, mutta en nukahda. Mun tarvisi löytää joku syy, miksi en olisi vaan puhelimella, mutta mulla ei tällä hetkellä oikein ole sellaista. Nään itteni vaan istumassa yksin huoneen lattialla tekemättä mitään tajuamassa kuinka yksinäinen oon ja se ei oikein houkuttele, vaikka olisihan sillä varmasti jotain positiivisia kun seurauksia. En myöskään uskalla tutustua muihin ihmisiin, koska en koe ansaitsevani ystäviä ja uskon, että olisin huono kaveri, koska sellainen mä olen aina ollut. Mä en tiedä miten ja miksi mun kaikki kaverisuhteet päättyi, tuntuu, että itse vaan kävelin jossain kohtaa pois heidän luotaan ja en uskaltanut enää kääntyä takaisin, koska se olisi tuntunut itsekkäältä, itsehän mä kuitenki lähdin. Tuntuu, että oon ollut tässä samassa umpikujassa jo pitkään, enkä tiedä ulospääsyä, koska takaisin päin en voi palata tai en ainakaan tiedä minne palaisin. Opettaja ehkä ajatteli, että toi keskustelu ja ne tosi suoraan lausutut totuudet olisivat jotenkin toimineet jonkinlaisena tilanteen laukaisevana tekijänä. No, ehkä nyt en enää uskalla jäädä edes puolikuolleena kotiin ja kärvistelen nää kolme vuotta vaikka pää kainalossa, mutta mitään muuta apua tuosta keskustelusta ei ollut, koska se, että menen kouluun ei tee mun oloa pohjimmiltaan paremmaksi, ehkä pintapuolisesti, mutta sisimmissäni mulla on näköjään edelleen vaan tää sama yksinäinen ja epävarma minä.
Ja nyt vaan hävettää ja ahdistaa mennä huomenna sinne.
Tää olisi ehkä sittenkin kuulunut johonkin toiseen kategoriaan, ja anteeksi tällänen romaani taas pitkästä aikaa. :D
