Käytännössä mikä tahansa sellanen tilanne, jossa henkilö osaa ja pystyy fyysisesti puhumaan mutta ei puhu tietyissä tilanteissa tai tietyssä seurassa. Kodin ulkopuolinen puhumattomuus on kyllä varmasti yleisintä.
Mun äiti taisi lapsena kärsiä jonkinasteisesta valikoivasta puhumattomuudesta. Esim. jos niillä oli kotona vieraita, se ei kuulemma uskaltanut aina puhua niille. Yhtenä syynä varmasti paine käyttäytyä hyvin - äidin vanhemmat oli moisesta rutkasti tarkempia kuin omani.
Itse pystyn kyllä yleensä puhumaan ihmisille ilman suurempia vaikeuksia - mutta aina toisinaan on tullut vastaan tilanteita, joissa en yhtäkkiä oo pystynytkään. Ensimmäisenä tulee nyt mieleen ne kerrat, kun piti koulutehtävää varten haastatella ohikulkijoita kadulla (Hoidin ko. tehtävät lopulta haastattelemalla perhettä ja naapureita), sekä se, kun kaupungilla yllättäen tuli joku kysymään multa venäjäksi jotain (Osaan ko. kieltä sen verran, että olisin ihan hyvin osannut vastata sille, mutta siinä hetkessä unohdin rippeetkin sanavarastostani). Voiko tästä siis päätellä, että mullakin on jotain taipumusta tämmöiseen puhumattomuuteen?
