Huoh, mutta nyt taas ahdistaa ja vituttaa kun oon tehny kaiken väärin. Taas. Mutta joskus vielä tää ahdistus lähtee pois. Parempi olo tulee viel. Jossain vaiheessa. Mä en tiedä miksi nyt on yhtäkkiä niin paha olo, mut kai se johtuu:
- huonosti nukkumisesta?
-koronastressistä?
- mun kavereista?
- rakkaudesta?
- pakko-oireista, aivan varmasti ne on osasyynä tähän
- kivuista ja huonosta olosta?
- siitä kun kukaan ei jaksa kuunnella?
En vaan jotenkin käsitä sitä mikä meni vikaan, mutta yhtäkkiä koko elämä luisui käsistä ihan niin kuin oisin menettämässä otteeni kaikesta. Ehkä se oli myös kontrollista johtuvaa, kun tuntui etten hallitse pakko-oirejuttujani. Yleensä aina näillä mun pahimmilla kohtauksilla, joita tulee vähintään kerran vuodessa, on yhteistä se, että kaikki mun pakko-oirejutut menee niin päin vittua, en hallitse enää mitään ja sitten en osaa enää elää niin kuin normaali ihminen ja kaikki ikään kuin menettää merkityksensä. Tota on mahdotonta selittää kellekään, joka ei ite tiedä miltä se tuntuu kun on niin täysin yhtä häiriönsä kanssa, että siitä luisuminen pois on niinku et tunnistais itteäs etkä pystyis enää elämään. Tuntuu että kaiken tekee niin väärin, niin vitun väärin. Muilla ei oo hajuakaan miten raskaalta se tuntuu, kun joutuu noudattelemaan ocd-kaavoja ihan vain jotta ei menettäis järkeään ja putois tyhjyyteen. Mä en varmaan koskaan oo saanu pahempia ahdistuskohtauksia kun silloin, kun mulla on menny pakko-oireet päin helvettiä. Silloin voi sanoa et koko elämä tuntuu siltä niinku se ois sillä sekunnilla menny pilalle, lopullisesti. Ja mä oon kokenu ton romahduksen niin monta kertaa, että mä en edes tajua miten mä joka kerta nousen ylös sieltä. Se tuntuu iha mahdottomalta että mä pääsen siitä takas normaaliin tilaan. Se tuska on niin kova että tuntuu niiku sattuis jo fyysisesti kehoon sen takia. Mut miten ihmeessä mä onnistun oleen normaali sen jälkeen? Se oikeesti tuntuu siltä että mä kuolen siihen. En tiedä voiks tota sanoa paniikkikohtauksekskin, ehkä. Se on ihan vitun pelottavaa, tuntuu niin kuin en ois oma itteni, must tulee jopa aggressiivinen noiden kohtausten aikana. Ei siis niin että oisin lyöny ketään, mutta mua vituttaa ihan helvetisti ja monesti oon tehny sillee et kun äiti silittää mua tai jotain nii riuhtasen vaa itteni pois siitä ja siis, saatan tuijottaa tyhjyyteen kauan ihan niinku mussa ei ois mitään aivotoimintaa jäljellä, tuntuu niinku mulle tapahtuis jotain ihan helvetin outoa siin et en vaan... En vaan oo normaali silloin. Jotenkin en oo minä. En voi käsittää miten ihminen voi mennä yhtäkkiä niin sekasin ettei se pysty tekemään mitään muuta kun itkemään lattialla ja on fyysisesti mahdotonta nousta siitä. On kaikin tavoin mahdotonta toimia niinku normaali ihminen. Ihan kaikki normaalit asiat mitä yleensä teen on about mahottomia sillon. Tuntu etten pystyny edes kävelee. Jopa lasin ottaminen käteen ja juominen oli niin vaikeeta. En voi ymmärtää miten jonkun aikaa elämä voi muuttuu yhtäkkiä sellaseks painajaiseks ettet eläessäs oo kokenu mitään niin vaikeeta, tota ei voi sanoo enää ahdistukseks vaan toi on jo oikeesti joku totaalinen sekoaminen. Kenties tosi paha paniikkikohtaus tai vastaava. Ihan melkee niiku joku shokkitila, mut se tulee ahistuksesta, ei shokista? Siis jos mä sanon et mua ahistaa about päivittäin ni se ahistus on sellasta normaalia ahistusta, ihan vitun hirveetä sekin, mutta ei sellasta etten pystyis kävelemään. Tota vois verrata vaikka siihen että on niin hirveet menkkakivut että sä pelkäät pyörtyväs niihin etkä pysty about ees liikkumaan jne. Siis oikeesti must tuntuu et oon traumatisoitunu noista kohtauksista jotenki aivan helvetisti, se tuntuu siltä että kuolen siihen paikkaan enkä näe mitään vaihtoehtoja missään, kaikki on vaan sitä sietämätöntä kipua ja haluut vaan peruuttaa kaiken ja jälkiabortoida ittes. Ja menkkakipukohtauksiin vertaan tota siks myös että oon jollain tasolla traumatisoitunu niistäkin, menkat on oikeasti välillä sellanen asia mitä _pelkään_. Kirjaimellisesti pelkään. En varmaan oo montaa kertaa kokenu pahempaa kipua kun joskus menkkojen takii. Itse asiassa aika perus et oon traumatisoitunu noista asioista, kyllähän synnytyskivutkin voi traumatisoida jollain tasolla, yleensäkin kovat kivut aiheuttaa ihan tajutonta pelkoa. Niinku varmaan pahat ahdistustilatkin ja varsinkin jos on itsetuhosuutta ja paniikkikohtauksia ja ei välttämättä pysty hallitsemaan itteensä, onhan se aika vitun traumaattinen kokemus jo itessään se että tuntuu niinku joku muu olis sun kehossa etkä sä ite. Silleen että muutut ihan eri ihmiseks. Ja et pysty tekemään mitään asioita mitä normaalisti tekisit helpolla. Se pelottaa koska se tuntuu niiku sul ois joku vakava sairaskohtaus, se tuntuu niiku voisit kuolla siihen tai jotai. Ehkä se sit on joku paniikkikohtaus, koska siitähän sanotaan et se tuntuu niiku siihen kuolis. Onneks noita ei tuu niin usein, mut hälyttävän usein silti.
Mua väsyttää ihan vitusti, haluun niin helvetisti nukkumaan. Mut mua pelottaa. Viime aikoina must on tuntunu vaan et en oo ite jotenki "olemassa" vaan ainoastaan ahistus on läsnä koko ajan ja mun sielu on vaa hävinny johonki
En mä ees tiedä onks tää totta vai ei, tuntuu niin unelta.
