annimetall
Epävirallinen Viisuselostaja
- Liittynyt
- 9.7.2021
- Viestejä
- 2,482
- Reaktioarvo
- 2,353
Siis en vain pysty. Eilen onnistuin harhauttamaan itseäni tästä kaverien kanssa oleskelemalla, mutta nyt tänään yksin kun istun täällä huoneessani, en vain ole tarpeeksi vahva. Yritin olla ajattelematta tätä, mutta se on mahdotonta. Tunteet ottavat vallan. En voi olla itkemättä. Tämä on liian julmaa.
Kävin yöllä töissä, ja yritin harhauttaa ajatukseni muualle, mutten vain voi. Yritän esittää, että kaikki on hyvin, mutta ei ole. Yritän esittää, että olen hyväksynyt asian, mutta todellisuudessa en voi, en halua uskoa tätä todeksi. En pysty puhumaan kenellekään, koska itken vain enemmän. Siksi siis kirjoitan tänne. Muuta keinoa ei ole purkaa näitä ajatuksia.
Ei sillä, että kukaan olisi kysynyt, kuinka voin. Toissaillan jälkeen kukaan ei ole kysynyt vointiani, sen jälkeen kun olin isäni kanssa puhelimessa. Silloin hän kysyi, olenko puhunut äitini kanssa. Sanoin, että en ole, enkä halua. Tämä sen takia, etten vain saa tunteitani puettua sanoiksi. Häiritsee vain se, etten osaa näyttää sisäistä kipuani ulospäin, ja se, että tuntuu kuin kukaan ei välittäisi, vaikka tiedän, ettei se ole totta.
Tiedän, että ajan kanssa tästä selviää, mutta se tuntuu vain niin helvetin pitkälle ajalle. Tiedän, että joillain menee huonomminkin, mutta minulla on oikeus tuntea omat tunteeni. Tiedän, että monet tuntevat samoin.
Tässä vielä asioita, joita haluan/halusin sanoa hänelle.
Toivon, että olet kunnossa. Toivon, että sinun on nyt hyvä olla. Haluan, että tiedät minun ajattelevan sinua. En ikinä unohda sinua.
Olen niin pahoillani! Minun olisi pitänyt tehdä jotain! En voi tälle syyllisyydentunteelle mitään, tiedän ettei se ollut minun syyni, mutta en voi itselleni mitään.
Haluan sinut takaisin. Olet ja tulet aina olemaan minulle tärkeä, ja haluan, että tiedät sen. En tiedä missä olet, mutta toivon, että siellä on hyvä olla.
Tiedän, että olen puhunut tästä jo, mutta en tiedä muutakaan keinoa saada näitä asioita sydämen päältä pois.
Kävin yöllä töissä, ja yritin harhauttaa ajatukseni muualle, mutten vain voi. Yritän esittää, että kaikki on hyvin, mutta ei ole. Yritän esittää, että olen hyväksynyt asian, mutta todellisuudessa en voi, en halua uskoa tätä todeksi. En pysty puhumaan kenellekään, koska itken vain enemmän. Siksi siis kirjoitan tänne. Muuta keinoa ei ole purkaa näitä ajatuksia.
Ei sillä, että kukaan olisi kysynyt, kuinka voin. Toissaillan jälkeen kukaan ei ole kysynyt vointiani, sen jälkeen kun olin isäni kanssa puhelimessa. Silloin hän kysyi, olenko puhunut äitini kanssa. Sanoin, että en ole, enkä halua. Tämä sen takia, etten vain saa tunteitani puettua sanoiksi. Häiritsee vain se, etten osaa näyttää sisäistä kipuani ulospäin, ja se, että tuntuu kuin kukaan ei välittäisi, vaikka tiedän, ettei se ole totta.
Tiedän, että ajan kanssa tästä selviää, mutta se tuntuu vain niin helvetin pitkälle ajalle. Tiedän, että joillain menee huonomminkin, mutta minulla on oikeus tuntea omat tunteeni. Tiedän, että monet tuntevat samoin.
Tässä vielä asioita, joita haluan/halusin sanoa hänelle.
Toivon, että olet kunnossa. Toivon, että sinun on nyt hyvä olla. Haluan, että tiedät minun ajattelevan sinua. En ikinä unohda sinua.
Olen niin pahoillani! Minun olisi pitänyt tehdä jotain! En voi tälle syyllisyydentunteelle mitään, tiedän ettei se ollut minun syyni, mutta en voi itselleni mitään.
Haluan sinut takaisin. Olet ja tulet aina olemaan minulle tärkeä, ja haluan, että tiedät sen. En tiedä missä olet, mutta toivon, että siellä on hyvä olla.
Tiedän, että olen puhunut tästä jo, mutta en tiedä muutakaan keinoa saada näitä asioita sydämen päältä pois.