azgeda
Asiantuntija
- Liittynyt
- 2.2.2021
- Viestejä
- 727
- Reaktioarvo
- 744
painotan nyt alkuun, ettei siis johtunu siitä, kuinka läheinen olin :D anyway...
hälle tuli taas semmosta tietynlaista ahistusta (mielensopukoissa pelko jätetyks tulemisesta yhenäkkii + aiempia huonoja kokemuksia), ja nyt päätti sen ettei oikeesti oo valmis suhteeseen. mie kehotin häntä hakee ammattiapuu siihen ahistuksen, ja kyllä hän sano sitä hakevansa. mie lupasin antaa hälle aikaa (hän kiitti) ja puhuttiinkin siitä, että kyllä meillä on tulevaisuudessa toivoo (kunhan hän on valmis suhteeseen). ja jos totta puhutaan... se toivo pitää miut tällä hetkellä kasassa. myö päätettiin jatkaa nyt kavereina. sovittiin, että tottakai pidetään toisiimme yhteyttä ja sillon tällön nähtäis kasvotusten, mutta... ei vielä. ainakin ite tarviin nyt sen viikko-pari omaa aikaa, ennen kun oon valmis kysymään hänen kuulumisia. ja haluun päästä suurimmasta surusta yli, ennen kun pystyn nähä hänen kaa kasvotusten ja olla supportaava kaveri (ehkä jos nähtäis kuukauden päästä torstaina, hänen synttäripäivänä, mitä alunperin suunniteltiin... hän sano, ettei vietä synttäreitä enää ja eikä hällä oo sillon muuta, kun kouluu niin...vois sillon kysyy).
kyllä tää oli ehottomasti oikee ratkasu ja oon niin helpottunu. tottakai välitän hänestä mielettömän paljon, ja...miulla on tosi kova ikävä häntä parisuhde mielessä (sitä tiettyy läheisyyttä ja tiettyjä puheita, kun nyt pitää muistaa olla kaverillinen ja halit saa olla ainoo fyysinen läheisyyden osotus). mutta kyllä siinä omakin mielenterveys kärsi, kun sai kuumotella että millon hän taas etääntyy, mitä tulee tapahtuu, jne. eli koko ajan semmosessa epätietosuudessa. hällä ois varmasti se ahistus jossain vaiheessa räjähtäny käsiin, jolloin voi olla, ettei siinä vaiheessa oiskaan ollu enää mahollisuutta meille (että oli hyvä pistää peli poikki tässä vaiheessa).
ja jo sillon kaks viikkoo sitten ois vaan pitäny pistää poikki. ehkä hän halus vielä koittaa, jos se ahistus ois menny siinä tai...ehkei hän uskaltanu siinä vaiheessa vielä tehä sitä päätöstä, kun ei voinu tietää mitä tulis tapahtuu (oisko se ero ollu kaamee < ei. oltaisko jääty väleihin, jne.). mutta saipahan nauttii vielä sen jälkeen noista hyvistä hetkistä.
mie ehottomasti haluun hänen parasta. hänen pitää saaha nyt oma mielenterveys kuntoon. ja jos kaikki järjestyy, niin voiaan sit oikeesti olla onnellisia ja nauttii siitä suhteesta (sekä kaikista niistä hetkistä). siinä vaiheessa se suhde on varmasti hyvin kestävä.
en tietenkään jää roikkuu häneen ikuisiks ajoiks. ymmärrän sen tosi asian, että meillä ei välttämättä oo mahollisuutta ja saatan joutuu päästää irti, mutta en voi vielä ajatella tuota (ja siinä vaiheessa...no miulle jäis tosi hyvä ystävä ainakin). otan tuon realiteetin ajatteluun vasta...kuukausien päästä, kun oon saanu käsitellä tätä oikeesti kunnolla ja tottunu uuteen rutiiniin (tai siis siihen, että ollaan kavereita). kun nyt tällä hetkellä se toivon ripe pitää miut kasassa, eikä se ahistus oo niin voimakasta nyt. tällä tavoin pystyn keskittyy itteeni ja yli pääsemiseen, sekä...siihen, että pystyn oikeesti antaa hälle aikaa.
ehkä tää on se universumin koettelu. ihminen oli oikee, mutta aika väärä. hän sano, ettei oo ettimässä uutta suhdetta (ei tietenkään, kun kyllä meillä toimi se suhde, mutta aika tosiaan paha), enkä miekään. omalla tavalla...vähän vaikee sulatella sitä, että ollaan nyt oikeesti vaan kavereita.
tosiaan... annoin sen kirjeen hänelle ja oon niin onnellinen, että annoin. tottakai se sai hänet itkee entisestään, mikä sai miut itkee entisestään, mutta... hän kiitti. se on outoo, miten siinä yhessä unessa minuu kehotettiin kirjottaa se kirje nyt... jos en ois, nyt se ois myöhästä ja minuu harmittais tosi paljon.
oon myös onnellinen, että just myö tavattiin. ken tietää, jos hän oiskin tavannu jonkun tyypin, joka ei ois ollu yhtä ymmärtäväinen, joka ois syytelly häntä, jne. kenties se ero ois ollu kaamee, R ei ois siltikään hakenu apuu, vuoden päästä oltais tavattu ja sen hetkinen tilanne ois ollu meille pahempi, kun ois entisestään huonoja kokemuksia. tottakai se on tärkeetä, että hän saa keskittyy itteensä, hakee apuu näinkin...no hyvän eron jälkeen. pystyn olla hänen tukena (hän kumminkin luottaa minuun ja uskaltaa kertoo miulle vaikeita asioita, niin on ees joku jolle puhuu) ja...molemmilla on sydämet avoinna tulevaisuudelle.
kyllä se on parempi näin ja oon toiveikas, että asiat järjestyy. oon myös ilonen, ettei eilen tarvinnu antaa lopullisia hyvästejä, vaan pystytään kumminkin olla yhteyksissä (sitten vähän myöhemmin, kunhan molemmat ollaan saatu omaa aikaa sulatella pahinta).
hälle tuli taas semmosta tietynlaista ahistusta (mielensopukoissa pelko jätetyks tulemisesta yhenäkkii + aiempia huonoja kokemuksia), ja nyt päätti sen ettei oikeesti oo valmis suhteeseen. mie kehotin häntä hakee ammattiapuu siihen ahistuksen, ja kyllä hän sano sitä hakevansa. mie lupasin antaa hälle aikaa (hän kiitti) ja puhuttiinkin siitä, että kyllä meillä on tulevaisuudessa toivoo (kunhan hän on valmis suhteeseen). ja jos totta puhutaan... se toivo pitää miut tällä hetkellä kasassa. myö päätettiin jatkaa nyt kavereina. sovittiin, että tottakai pidetään toisiimme yhteyttä ja sillon tällön nähtäis kasvotusten, mutta... ei vielä. ainakin ite tarviin nyt sen viikko-pari omaa aikaa, ennen kun oon valmis kysymään hänen kuulumisia. ja haluun päästä suurimmasta surusta yli, ennen kun pystyn nähä hänen kaa kasvotusten ja olla supportaava kaveri (ehkä jos nähtäis kuukauden päästä torstaina, hänen synttäripäivänä, mitä alunperin suunniteltiin... hän sano, ettei vietä synttäreitä enää ja eikä hällä oo sillon muuta, kun kouluu niin...vois sillon kysyy).
kyllä tää oli ehottomasti oikee ratkasu ja oon niin helpottunu. tottakai välitän hänestä mielettömän paljon, ja...miulla on tosi kova ikävä häntä parisuhde mielessä (sitä tiettyy läheisyyttä ja tiettyjä puheita, kun nyt pitää muistaa olla kaverillinen ja halit saa olla ainoo fyysinen läheisyyden osotus). mutta kyllä siinä omakin mielenterveys kärsi, kun sai kuumotella että millon hän taas etääntyy, mitä tulee tapahtuu, jne. eli koko ajan semmosessa epätietosuudessa. hällä ois varmasti se ahistus jossain vaiheessa räjähtäny käsiin, jolloin voi olla, ettei siinä vaiheessa oiskaan ollu enää mahollisuutta meille (että oli hyvä pistää peli poikki tässä vaiheessa).
ja jo sillon kaks viikkoo sitten ois vaan pitäny pistää poikki. ehkä hän halus vielä koittaa, jos se ahistus ois menny siinä tai...ehkei hän uskaltanu siinä vaiheessa vielä tehä sitä päätöstä, kun ei voinu tietää mitä tulis tapahtuu (oisko se ero ollu kaamee < ei. oltaisko jääty väleihin, jne.). mutta saipahan nauttii vielä sen jälkeen noista hyvistä hetkistä.
mie ehottomasti haluun hänen parasta. hänen pitää saaha nyt oma mielenterveys kuntoon. ja jos kaikki järjestyy, niin voiaan sit oikeesti olla onnellisia ja nauttii siitä suhteesta (sekä kaikista niistä hetkistä). siinä vaiheessa se suhde on varmasti hyvin kestävä.
en tietenkään jää roikkuu häneen ikuisiks ajoiks. ymmärrän sen tosi asian, että meillä ei välttämättä oo mahollisuutta ja saatan joutuu päästää irti, mutta en voi vielä ajatella tuota (ja siinä vaiheessa...no miulle jäis tosi hyvä ystävä ainakin). otan tuon realiteetin ajatteluun vasta...kuukausien päästä, kun oon saanu käsitellä tätä oikeesti kunnolla ja tottunu uuteen rutiiniin (tai siis siihen, että ollaan kavereita). kun nyt tällä hetkellä se toivon ripe pitää miut kasassa, eikä se ahistus oo niin voimakasta nyt. tällä tavoin pystyn keskittyy itteeni ja yli pääsemiseen, sekä...siihen, että pystyn oikeesti antaa hälle aikaa.
ehkä tää on se universumin koettelu. ihminen oli oikee, mutta aika väärä. hän sano, ettei oo ettimässä uutta suhdetta (ei tietenkään, kun kyllä meillä toimi se suhde, mutta aika tosiaan paha), enkä miekään. omalla tavalla...vähän vaikee sulatella sitä, että ollaan nyt oikeesti vaan kavereita.
tosiaan... annoin sen kirjeen hänelle ja oon niin onnellinen, että annoin. tottakai se sai hänet itkee entisestään, mikä sai miut itkee entisestään, mutta... hän kiitti. se on outoo, miten siinä yhessä unessa minuu kehotettiin kirjottaa se kirje nyt... jos en ois, nyt se ois myöhästä ja minuu harmittais tosi paljon.
oon myös onnellinen, että just myö tavattiin. ken tietää, jos hän oiskin tavannu jonkun tyypin, joka ei ois ollu yhtä ymmärtäväinen, joka ois syytelly häntä, jne. kenties se ero ois ollu kaamee, R ei ois siltikään hakenu apuu, vuoden päästä oltais tavattu ja sen hetkinen tilanne ois ollu meille pahempi, kun ois entisestään huonoja kokemuksia. tottakai se on tärkeetä, että hän saa keskittyy itteensä, hakee apuu näinkin...no hyvän eron jälkeen. pystyn olla hänen tukena (hän kumminkin luottaa minuun ja uskaltaa kertoo miulle vaikeita asioita, niin on ees joku jolle puhuu) ja...molemmilla on sydämet avoinna tulevaisuudelle.
kyllä se on parempi näin ja oon toiveikas, että asiat järjestyy. oon myös ilonen, ettei eilen tarvinnu antaa lopullisia hyvästejä, vaan pystytään kumminkin olla yhteyksissä (sitten vähän myöhemmin, kunhan molemmat ollaan saatu omaa aikaa sulatella pahinta).
