Vastaa keskusteluun

Viesti

<blockquote data-quote="Myrskyvaroitus" data-source="post: 123848" data-attributes="member: 16">No itsellä on kyllä nimenomaan ammattilaisten takia (näitä ollu ainaski 4kpl + ei-ammattilaisista koulun opettajia ja mun vanhemmat) menny luottamus aikuisiin enkä edelleenkään pysty varsinkaan kasvotusten puhumaan mun asioista nimenomaan aikuisille ihmisille. Onneksi mun entinen henkilökohtainen sosiaalityöntekijä ymmärsi sen ja se sit hankki mulle psykiatrisen sairaanhoitajan jonka kanssa viime vuoden ajan kävin aina välillä juttelemassa. Ei painostanu mihinkään eikä pakottanu puhumaan mittää ja tiesi että mua ahistaa se. Pikkuhiljaa pystyin sille alkaa kertoo mun asioista enemmän, vaikka koko ajan pelkäsin et seki pettää mun luottamuksen. Se lupasi että kaikki mitä me puhutaan jää meidän väliseksi ja niin ne myös jäiki. (Tietysti se myös sano et jos tullee jotakin vakavampaa ja tarvitaan esim lääkäriä niin sillon pittää ainakin jotakin sanoa vanhemmille. Se oli btw ainoa joka sano sen, muut ei koskaan sanonu) Tosin kaikkea en sillekkään pystynyt kertomaan ja on siis asioita joista en oo koskaan kellekkää kertonu.Oon sen ymmärtäny et pakko se on vaa luottaa, tai vähintäänki yrittää luottaa. Varmasti joku tullee jossakin kohin vastaan jonka kanssa kemiat kohtaa ja se on sit helpompaa. Mut apua on hankala saaha jos ei löydy edes pientä hitusta sitä luottamusta. Itelläki se pieni luottamus joka mulla sitä psyk. sairaanhoitajaa kohtaan synty helpotti mun oloa ja itsetuhoisia ajatuksia valtavasti sen vuoden aikana, enkä oo nyt juurikaan edes ajatellu itteni satuttamista.</blockquote>

[QUOTE="Myrskyvaroitus, post: 123848, member: 16"] No itsellä on kyllä nimenomaan ammattilaisten takia (näitä ollu ainaski 4kpl + ei-ammattilaisista koulun opettajia ja mun vanhemmat) menny luottamus aikuisiin enkä edelleenkään pysty varsinkaan kasvotusten puhumaan mun asioista nimenomaan aikuisille ihmisille. Onneksi mun entinen henkilökohtainen sosiaalityöntekijä ymmärsi sen ja se sit hankki mulle psykiatrisen sairaanhoitajan jonka kanssa viime vuoden ajan kävin aina välillä juttelemassa. Ei painostanu mihinkään eikä pakottanu puhumaan mittää ja tiesi että mua ahistaa se. Pikkuhiljaa pystyin sille alkaa kertoo mun asioista enemmän, vaikka koko ajan pelkäsin et seki pettää mun luottamuksen. Se lupasi että kaikki mitä me puhutaan jää meidän väliseksi ja niin ne myös jäiki. (Tietysti se myös sano et jos tullee jotakin vakavampaa ja tarvitaan esim lääkäriä niin sillon pittää ainakin jotakin sanoa vanhemmille. Se oli btw ainoa joka sano sen, muut ei koskaan sanonu) Tosin kaikkea en sillekkään pystynyt kertomaan ja on siis asioita joista en oo koskaan kellekkää kertonu. Oon sen ymmärtäny et pakko se on vaa luottaa, tai vähintäänki yrittää luottaa. Varmasti joku tullee jossakin kohin vastaan jonka kanssa kemiat kohtaa ja se on sit helpompaa. Mut apua on hankala saaha jos ei löydy edes pientä hitusta sitä luottamusta. Itelläki se pieni luottamus joka mulla sitä psyk. sairaanhoitajaa kohtaan synty helpotti mun oloa ja itsetuhoisia ajatuksia valtavasti sen vuoden aikana, enkä oo nyt juurikaan edes ajatellu itteni satuttamista. [/QUOTE]

En ole robotti