Vastaa keskusteluun

Viesti: <blockquote data-quote="qualitymonkey" data-source="post: 85932" data-attributes="member: 34">Huvittavaa on vielä se että näistä asioista ei puhuta, vaikka mua on häirinnyt tää asia niin en oo puhunu siitä esim mutsin kanssa varmaan koskaan. Aina vaan työntää sen pois ja miettii et "no.... Ehkä se ei tajunnu mitä se teki, eihän se oikeesti voi olla paha ihminen" kunnon denial sillee juuh ei mun veli nyt tahallaan oo voinu ahdistella ketään, se varmaan ei vaan tiennyt ettei niin saa tehä. I mean come on????? :DDamn, en todellakaan oo saanu valita perhettäni.En tiedä otanko tän jopa tavallista raskaammin mutta juu tää on häirinnyt mua aina ja se ei todellakaan ollu helppoo elää sen asian kanssa silloin kun se tapahtui eikä oo nytkään.Mä (ja mun kaveri) olin lapsi sillon. Siis oikeasti varmaan alle 10v. Lapsen ei pitäs joutuu tollaseen asemaan. Kenenkään lapsen ei pitäs ikinä joutuu miettii et "vihaako mun kaveri nyt mua koska mun veli lähenteli sitä". Kenenkään lapsen ei pitäs joutuu miettii et tuntuu ahdistavalta kertoo siitä asiasta äidille. En ehkä varsinaisesti pelänny kertoa siitä mun kaverin kanssa äidille mutta se tuntui... Shokeeraavalta silti. Ja kiusalliselta, ihan helvetin kiusalliselta. Kenenkään lapsen ei pitäs tuntee sitä shokkii ja kaiken musertumista ku oma veli voi tehdä kaikesta niin helvettiä tolla tavalla, kenenkään ei pitäs joutua miettii yksin tämmöstä asiaa vuosia ja taas vuosia ja potemaan syyllisyyttä asiasta jota ei edes itse tehnyt.Mä kannan aina sen taakan. Sillon kun mun veli riehuu kännissä niin sillonki mä aina meen paniikkiin ja yritän huolehtia ettei se alkais rikkomaan mitään.Kaikki kaatuu aina mun niskaan.En tiedä enää mitä ajatella. Mun koko keho on ihan kiree, päähän sattuu ja puren koko ajan hampaita yhteen ja jännitän kaikkia kohtia kehossa. En pysty nukkumaan, yritin jo mutta päässä vaan pyöri että miten pystyn elämään ja sit yritin googlailla samankaltasia tilanteita. Sain yllättävän paljon lohtua myös sarjamurhaajien lasten tarinoista vaikka mun perheenjäsenistä kukaan ei (tietääkseni) ole sarjamurhaaja mutta mahdollisesti raiskaaja ja varmasti ahdistelija, tbh en tiedä yllättyisinkö edes jos se ois tehny jotain muutakin.Hauskaa on myös se että jo edesmennyt vaarini oli kuulemma joskus väkivaltanen sen lapsia kohtaan joten siinä meni sekin sitten. Ja silti kaikki, mun äiti ja sen veli ja sisko, itki sen hautajaisissa ja minä myös.Miten edes rakkaimpiinsa ei voi luottaa? Ja silti niitä rakastaa vaikka ne tekee elämästä jatkuvaa helvettiä ja kasaa taakkaa sun harteille.Mikään ei oo normaalia enkä todellakaan tajua miten oon pärjännyt näiden asioiden kanssa tähänkään asti. Elämä on pelkkää pahaa unta.En tajuu ku asiathan pitäs olla normaalisti perheessä mut ei ne oo.Muistan kuinka olin kateellinen ja sanoin äidillekin siitä että mun serkun perhe on niin normaali ja siellä on niin tavallista. Ku olin siellä kylässä välillä. Tosin kyllä niilläkin oli välillä jatkuvaa huutoa ja tappelemista ja muakin stressas se vaikka olin vaan kylässä mut. Silti ehkä mä näin sen normaalimpana.Jotenki tää kaikki nyt korostuu viel ku yleensä oon kieltänyt tätä asiaa ja lakassu maton alle mielessäni ja ollu hiljaa vuosikausia, en oo koskaan tainnu kellekään ammattilaisellekaan sanoa että mua ahdisti ja ahdistaa se että mun veli lähenteli mun kaveria. Sinänsä tää kuulostaa ehkä pikkujutulta mut se ei oikeesti ole. Se ei ole koska muistan kuinka oon ollu helvetin ahdistunut jo silloin pienenä ja oon pitäny tätä sisällä ja tuntenu ite syyllisyyttä siitä koko ajan sen sijaan että oisin vaikka sanonu mun veljelle että mitä vittua se muuten oli, miten sä voit tehä niin jollekin ihmiselle? Sen sijaan oon jatkuvasti miettiny että mitä mun kaveri miettii musta ja uskaltaako se käydä meillä ja viittiikö se nähdä mua jos mun veli on paikalla yms. Oon tuntenu häpeää siitä että mun veli on tehny noin, siitä että se on saanu mun kaverin tuntee olonsa ahdistavaks.Tohon ku lisätään vielä se raiskausjuttu ni koko homma on valmis. Jos olin joku yläasteikänen sillon (tai jotain sinnepäin). Ja koulukiusattu joten elin koulussakin jatkuvassa pelossa ja huonon olon kanssa (vaikka mua ei fyysisesti hakattu mutta totta kai mä pelkäsin). Ni mul oli muutenkin hankalaa just esim koulussa ja sit sen lisäks saan viel kuulla et mun veljee syytetää raiskauksest. Muistan et se viel sano jotain et "me vaa nukuttii vierekkäin". Ei siitä tainnu edes tulla mitään oikeudenkäyntii joten en tiedä mitä se sit tarkottaa mut joka tapauksessa. Olin shokissa koska en tiennyt miten sellases tilanteessa voi olla normaalisti. Sit vaa yritin jutella mummin kanssa ja saada jotain tolkkua elämään. Ja ilmeisesti hieman ennen tuota raiskausjuttua, muistaakseni tosiaan sillon ku olin 12v ehkä, ni se ajo kännis ja joutu sairaalaa. En ees muista mitä sillon tapahtu ku mun mielestä se oli yöllä ja mä olin viel äidin vieres nukkumas jostai syystä sillon ja muistaakseni iskä ei ollu kotona ja en sit tiiä et jäinkö yksin himaan sillon???? En mä ainakaan sinne sairaalaan menny niiden kanssa. Mä en seriously muista mitään selkeästi mut toi oli mulle jotenki niin sanotusti traumaattinen kokemus koska olin ihan helvetin peloissani ja shokissa - jälleen kerran. Ei ihme että pelkään ihan nykyäänkin kaikkea. Pelkään olla yksin kotona, pelkään jokaista kolahdusta ja ääntä, tänäänkin soitin kaks kertaa vanhemmille että tääl kuuluu jotain ääntä.Hauskaa on vielä se että toi sen rattijuopporeissu ajottu tosiaan ilmeisesti sinne syksylle 2010 jos oikein muistan, siis juuri silloin kun mä itkin muutenki about päivittäin ja olin ihan vitullisessa masennuksessa tai mikskä sitä nyt sanois mutta kuitenkin.Hauskaa on myös se että olikohan se nyt vitosluokalla kun mietin joskus kun kävelin koulusta kotiin että ajaispa joku auto mun yli, eli itsetuhoiset tunteet oli jo silloin olemassa. Vitosluokalla. Muistan kuinka halusin mennä johonkin silleen että joku auto vois ajaa mun yli tai siis silleen että aattelin vaa et mitä itsetuhosta voisin tehdä. Meinasin mennä keskelle tietä seisomaa ja oottamaa ja tuntu siltä etten välitä mitä mulle tapahtuu.Ja jos toi oli vitosluokalla niin saattaa olla että juuri joku aika ennen sitä oli tapahtunut se keissi että mun kaverin isä oli kuollu ja mä olin siinä paikalla. Ja sitäkin mä mietin mielessäni yksin jatkuvasti ja tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä että viivyttelin avun hakemista koska luulin ettei se ollu mitään pahaa, mut sit se kuoli siihen. Tosin muistaakseni meille sanottiin että sitä ei ois ehditty todennäköisesti pelastaa vaikka oltais soitettu aikasemmin apua. Vieläkin sen kohtauksen muistelu saa mut johonkin pelkotilaan ja nään edelleen joskus painajaisia liittyen tähän mun kaverin isään. Sillon sen jälkeen oli aika pitkään niin että se oli jatkuvasti mun unissa mut nykyään niitä on enää melko harvoin.Hmm. Itse asiassa en tainnu edes sillon vitosluokalla osata yhdistää niitä itsetuhosii tunteita tohon tapahtumaan. Sehän on hyvin voinu olla sitäkin oireilua siitä. Ja kaikista paras tsoukki on se että mä en jutellu kenenkään ammattilaisen kanssa ton jälkeen paitsi vissiin kerran ihan heti sen jälkeen, se oli vissiin joku kriisityöntekijä, sairaan mukava ja kaikkee mut en ihan tiiä riittikö se yks kerta tollases tilanteessa.Mitä tässä nyt edes voi ajatella. Silleen jos noin paljon on tapahtunut asioita melko lyhyen ajan sisällä, se veljen rattijuopumus, kaverin isän kuolema, koulukiusaaminen, se raiskausepäily, sit plus ihan yleisesti se että mun veli niihin aikoihin just diilas huumeita ainakin mun ymmärtääkseni ja millon missäkin bileissä veti huumeita kai itekin jne. Niin ei kai vittu ihme että tein yläasteella jossai kuviksen tunnillaki kaikkii surullisii teoksii jois oli esim arpii yms kaikkee tommost ja joskus lukiossa kans tein sellasen työn joka käsitteli ahdistusta ja muistan kuinka maikka sano mulle et se oli jotenki hätkähdyttävä. No oli vittu varmaan joo hätkähdyttävä. Ahahaha ei vittu sit viel yläasteella ku olin nii puhuin jotain tosta mun kaverin isän kuolemasta niin se meinas että mennään ihmeessä koulupsykologin luo, mutta sitten mä sanoin että mä menisin myöhemmin yksin, mut en menny sit kuitenkaan. Vasta lukiossa päädyin koulupsykologille, on käsittämätöntä että en aikasemmin saanu apua (tai no, niin, enhän mä sitä ottanu vastaan) lol ja sekin oli muistaakseni lähinnä sen takia kun olin niin rakastunu opettajaani että tuntui että en kestä.Nyt kun muistelen esim yläastetta niin mä en voi kuin ihmetellä kuinka mulla oli edes hetkittäin turvallinen olo. Esimerkiksi koulussa just kuviksen tunnilla muistan monia hauskoja hetkiä ja oon aina ollu just sellanen joka nauraa kaikelle ja ei pysty lopettamaan nauramista ja sit kaikki on sillee "mitä sä oot vetäny". Oon aina ollu tosi ilonen, nauravainen ja semmonen mutta samaan aikaan mussa on aina ollu myös tää herkästi ahdistuva ja "synkkä" puoli, pessimistinenkin, vihanenkin jopa (no vittu ei kai????? Kuka nyt ei olis vihanen mun asemassa?) Mut mua hämmentää ajatella että kuinka hyvä mun oli silti olla esim koulussakin hetkittäin ja kuinka paljon nauroin. Kyllähän mä sillonki taisin aika jatkuvasti myös itkeä mut mä myös nauroin paljon. Ja sama taitaa olla edelleen, itken jatkuvasti mutta nauran myös, jopa tämmösinä aikoina kun paniikkikohtauksia tulee välillä melkein päivittäin. En käsitä miten mä edes pystyn siihen. Ja se on jotenkin vaa helvetin outoa miten pystyn heittää ihan kaiken läpäks vaikka samalla oon varmaan oikeesti maailman suurin pessimisti ja valittaja. Ja mun mielestä sama on ollu jo aiemminkin. Joskus ehkä sillon 2010 muistan kun olin aivan saatanan ahdistunut ja oli niin vitun paha olo mutta sitten vähän sen jälkeen katoin frendei ja olin aivan loistavalla tuulella. Sit taas muistaakseni vähän sen jälkeen olin helvetin ahdistunu. Ja toi on sellane hetki mitä oon monesti miettinyt ku oon ajatellut et mikä helvetin "mielialat ylös alas" tauti mulla on. Koska se vaihtu niin nopeesti sillon äärilaidasta toiseen. Aivan jostain about itsemurhafiiliksestä totaalisen hyvään oloon ja sitten taas takasin jonneki pohjalle. En tosiaan tiedä.Mut jooJa sitten vielä ihmettelen että miks nään painajaisia välillä joka ikinen yö. Ei kai se nyt oo vittu ihme jos painajaiset valtaa mielen varsinkin ku näitä asioita ei käsittele. Tosin ne ei kyllä aina liity ees sillee mun elämää tai no tavallaan ehkä. Jostainhan ne luulis kumpuavan. Välillä nään kiusaamispainajaisia (kyllä, edelleen), mut sit välil nään vaa jotai sellasia missä joku hyökkää mun kimppuun tai joku yrittää ampuu mut tai joku jahtaa mua tai et oon jossain ammuskelussa niiku esim koulussa tmv, välillä taas joku yrittää tulla kotiin tappaa mua, itse asiassa tässä joku aika sitten näin hirveetä painajaista siitä että tää mun samainen kaveri oli suuttunu mulle jostain ja sitten se tyyliin rupes jopa satuttaa mua, en tiiä voiko se liittyy tähän ahdistelujuttuun. Tai siihen sen isän kuolemaan liittyvään syyllisyyteen. Sit kans joku aika sitten näin painajaista siitä mun kaverin isästä, olin siellä niiden kodissa missä se kuoli ja en osaa selittää mut se oli kauhee uni. Sit niin monta kertaa etten ees pysty laskemaa oon nähny unta siitä että lentokone tms vaa syöksyy maahan ja kaikki kuolee about ja semmost ? Niiku. Toi ei sinänsä liity mihinkään paitsi jos se tulee jostain mun lentopelosta tai jostain sitten, nimittäin oon aina pelännyt lentämistä (vau surprise taas yksi asia jota pelkään, mitäpä mä en pelkäisi, turvattomuuden tunne kun on 24/7 päällä)Aina välillä tosin painajaiset väistyy mutta kyllä niitä on kaiken kaikkiaan helvetin paljon. Viime yönä taisin nähdä jotain unta että olin sängyssä jonkun kanssa ja se oli kans maailman ahistavin uni, ottaen vieläpä huomioon tän mun vitullisen seksuaalisen aversion joka sekoo seksikohtauksen näkemisestä elokuvassa niin paljon että meinaa laatta lentää (oikeasti). Että joo. Seksuaalisten unien näkeminen on todella mukavaa eikä ollenkaan ahdistavaa koskaan. Tosin ei ne aina ole yhtä pahoja mutta nyt oli kyllä niin ällöttävä uni taas kerran, siis ihan jo sen takia että yleensäkin se liitty millään tavalla seksuaalisuuteen. Mutta tais se tyyppikin siinä olla muutenkin sellanen että en missää nimessä edes halunnu sen kaa mitään, tai niin mä ainakin ymmärtäisin. Tai niiku et en haluu yleensäkään kenenkään kanssa oikeesti mitään mut vielä vähemmän varmaa sen henkilön kanssa joten senkin takia se oli vieläkin ahistavampaa.Mutta nyt oli miten oli yritän nukkua edes vähän (jos onnistuu). Täytyykin kiittää sitten myöhemmin isoveljeä kaikesta, muun muassa yöunien menettämisestä (jälleen kerran) kun oon joutunu miettimään tässä että miten elän näiden asioiden kanssa. Jälleen. Kerran.Eipä muuten ihme sekään että mulla on näitä identiteetti kriisejä. Sinänsä en tiedä liittyykö ne mihinkään näihin asioihin esim sukupuoliongelmat ja kaiken maailman identiteetti ongelmat. Mutta. Ei välttämättä liity, mutta ehkä liittyy. Tai sinänsä ei ainakaan luulis olevan mikään ihme jos tässä tuntee jonkinlaista vierautta ja epätodellista oloa ja tuntuu että ei tiedä kuka on, kun elämä on ihan sekasin ja on ollu aina. Oh the joy. En usko että on ihme jos on identiteettikriisejä, vaikka mistä minäkään mitään tiedän. Sitte ku tää on tämmöstä niin must tuntuu et mä vaa tartun siihen mihin pystyn, sinnittelen ja selviydyn, nauran vaikka ei olisi todellakaan aihetta, kuuntelen bon jovin someday i'll be saturday night ja vedän kaikesta vitsiä ja kirjotan paljon ja sulkeudun kavereilta jne. Hei, nyt mä tiedän miks mulla on pakko-oireita. Paitsi että ne saattoi kehittyä ennen ku nää asiat tapahtu. Ellei sitten jotain ollu jo meneillään sillon kun olin pieni esim juurikin mun veljillä näit hämäräkuvioita ja sit jos oireilin sillä. Tai sit jos oireilin sitä että mun veli kiusas mua. Tai sit jos oireilin sitä että mulla oli käyny paha juttu jo joskus varmaan alle 7-vuotiaana, onnistuin siis satuttamaan yhtä vauvaa (puhtaasti vahingossa, olin kai kömpelö tai jotakin? En ees ihan tajua mitä siinä kävi) tai en tiedä kuinka pahasti sitä sattu mutta luulis, ainakin se tais itkee. Muistan että panikoin ihan helvetisti ja tunsin syyllisyyttä siitäkin. Ne vanhemmat kyllä tais sanoa jotain että ei mitään hätää ei käyny pahemmin mutta silti koin syyllisyyttä siitä. Pelkäsin et nyt se suurinpiirtein kuolee tohon mun takia. Tollanen on saattanu ehkä myös aiheuttaa jotain oireilua mulla, joten syy voi hyvin löytyy jostain tämmösestäkin. Oon kuitenkin aina ollu vissiin aika kova ottaa syyllisyyttä harteilleni. Sit toisaalta mietin et onks siel meidän pihal voinu käydä jotain mikä ois aiheuttanu mulla sen oireilun koska en koe että muistan mitään suoraan mutta muistan että vähän pelkäsin jotain tyyppejä siellä. Enkä tiedä että pelkäsinkö niitä muuten vaan vai olisko joku voinu tehä mulle jotain, joko jotain vakavampaa (esim jotai seksuaalista?) mitä en vaan muista tai sitten jotain perus kiusaamista tai jotain. Koska oon aika monesti miettinyt et jos mulle onkin tapahtunut lapsena jotain seksuaalista väkivaltaa mutta en vaan muista sitä, ja juurikin siis tää vahva aversio seksuaalisuutta kohtaan mietityttää (vaikka ei se välttämättä mitään traumaa vaadi) ja muutenkin pakko-oireet ja ku oon miettinyt sitä et mist ne on saanu alkunsa. Noh, en tiedä, en muista, mutta hyvin nuorena nää oireet on joka tapauksessa alkanu joten jostain ne todennäköisesti johtuu. Se voi olla joku ns pienempi asia kuten vaikkapa se syyllisyys siitä niin sanotusta onnettomuudesta sen vauvan suhteen, tai sitten se voi olla joku esim seksuaalinen trauma mitä en muista. Vaikee tosin kuvitella et se mitään sellasta olis mutta tuli ny vaa mielee tosta aversiosta plus siitä kun pelkäsin kind of jotain niit tyyppei siel. Jotenki silti vaa kuvittelisi et sellasen muistais jos jotain niin karseeta olis tapahtunut.Haha, onn taas hauskaa olla tähän aikaa viel hereillä. Kiitti</blockquote>

En ole robotti