Etusivu
Uudet viestit
Etsi foorumeilta
Jäsenet
Paikalla nyt
Uudet profiiliviestit
Etsi profiiliviestejä
Chat
0
Kirjaudu
Rekisteröidy
Uutta
Etsi
Etsi
Etsi vain otsikoista
Tekijän:
Uudet viestit
Etsi foorumeilta
Valikko
Kirjaudu
Rekisteröidy
Lataa app
Asenna
Etusivu
Keskustelut
Kirjallisuus & tarinat
Pelastan mun koulun word-tilille tekemäni tarinan tänne
JavaScript is disabled. For a better experience, please enable JavaScript in your browser before proceeding.
You are using an out of date browser. It may not display this or other websites correctly.
You should upgrade or use an
alternative browser
.
Vastaa keskusteluun
Viesti
<blockquote data-quote="Myrskyvaroitus" data-source="post: 108759" data-attributes="member: 16"><p>Toinen luku jatkuu (lol heti toisessa luvussa asiat etenee pikavauhtia xD)</p><p></p><p>Luce oli valahtanut kalpeaksi ja hän tuijotti maata. Lopulta hän kertoi: “Minun isäni oli kuullut sinusta joiltain kyläläisiltä. Hän etsii "epäilyttäviä henkilöitä" ja ihmiset ovat kertoneet, että olisit jotenkin erikoinen, mutta kukaan ei tiedä, millä tavalla. Että perheesi salaisi jotain. Jotain, mikä liittyy sinuun. Isä arveli, että minun olisi helpoin tutustua sinuun ja saavuttaa luottamuksesi, että lopulta kertoisit totuuden jos kysyisin sitä.” Hänen kasvonsa olivat surulliset. “Anteeksi.” Aurelia istui hiljaa tuijottaen tyhjyyteen. Se oli siis todellakin totta. Hän oli melkein toivonut, että Luce jatkaisi valehteluaan. Mutta ei. Hän nousi ylös ja kääntyi. Heti, kun Luce ensimmäisen kerran huudahti: “Aurelia, odota!” hän syöksähti juoksuun. “Aurelia!” Luce huusi nyt kovemmin ja lähti tytön perään. Hän oli nopeampi kuin Aurelia, joten hän sai Aurelian helposti kiinni. Tyttö kuitenkin riuhtaisi hänen otteensa irti ja tönäisi kauemmas. “Aurelia, kuuntele-” “Olen kuunnellut tarpeeksi!” Aurelia huusi ja katsoi Lucea suoraan silmiin itkuisilla liekinvärisillä silmillään. Poika yritti tulla lähemmäs, mutta Aurelia jäädytti hänen jalkansa kiinni maahan. Sitten hän perääntyi kauemmas. Luce sai helposti jään sulatettua auringonsäteillään. Mutta heti kun hän oli vapaa, Aurelia sinkautti tulipallon häntä kohti. Luce henkäsi kauhusta. Aurelia tunsi, että voimat olivat purkautumaisillaan. Hän tiuskaisi: “Katso nyt! Katso! Sinähän halusit tietää, mikä minä olen! Mene jo, kerro isällesi, että olen Kuparisoturin, Hermiana Corlesin perillinen!” Hänen käsistään syöksähti liekki kuin lohikäärmeen kidasta Lucea kohti. Luce yritti torjua sen aurinkokilvellään, muttei onnistunut ja heittäytyi maahan. Hän kohotti katseensa. Pronssisilmät katsoivat liekkisilmiin. Sitten Aurelian voimat räjähtivät.</p><p></p><p><em>Polttaa. Polttaa.</em> Aurelia ei voinut liikkua. Sattui joka paikkaan ja hänestä tuntui, kuin häntä poltettaisiin roviolla. Hän aukaisi silmänsä hyvin hitaasti. Aluksi hän näki vain sumeita hahmoja sängyn vieressä. Sitten hän tunsi, kuinka hänen päälleen valeltiin kylmää vettä. Kohta hän näki hahmot selvästi. Hänen oikealla puolellaan istui äiti, vasemmalla taas Wendy. Sängynpäädyssä istui isä. “Polttaako vielä?” äiti kysyi lempeällä mutta huolestuneella äänellä. Aurelia nyökkäsi, muttei pystynyt puhumaan. Sattui liikaa. Äiti aloitti kyselyn. “Mitä tapahtui? Miksi voimasi purkautuivat? Oliko paikalla ketään?” hän kyseli nopeasti. “Rauhoitu, Teresa. Hänen täytyy levätä. Ei hän pysty nyt vastaamaan noin suureen määrään kysymyksiä”, isä keskeytti. Wendy nyökkäili mukana. Äiti vilkaisi heitä ja kääntyi sitten taas valelemaan Aurelian kehoa vedellä. Vasta nyt Aurelia huomasi, että vesi ilmaantui äidin käsistä eikä mistään vadista. Hän hengitteli hetken ja keräsi voimia. Sitten hän aloitti käheällä äänellä: “Minä olin pellolla. Taioin. Minä... kuulin rasahduksen ja... säikähdin. Tulta purkautui käsistäni. Se ei ollut ihminen”, hän lisäsi nähdessään äidin kauhistuneen ilmeen. Hän yritti kuumeisesti keksiä, miten saisi selitettyä asian ilman, että hän kertoisi totuutta. “Vaan joku iso eläin, ehkä hirvi. En ollut valmistautunut yhtään voimien purskahdukseen. Ne vain tulivat ja... taisin säikähtää sitä enemmän kuin sitä hirveä ja sen takia ne purkautuivat. Ja... ja ehdin nähdä, ettei ketään ollut... ollut lähettyvillä”, Aurelia henkäisi. Hengittäminen oli vaikeaa. Tuntui, kuin olisi yrittänyt hapen sijaan hengittää tulta. Kurkkua kuivasi. Oli jano. Äiti katseli häntä miettien hänen kertomustaan. Aurelia toivoi koko sydämestään, että äiti -ja myös isä ja Wendy uskoisivat hänen tarinansa. Helpotuksekseen äiti nyökkäsi. “Et saa lähteä ainakaan kahteen päivään täältä. Sinun täytyy levätä. Ja tästä lähin, Wendy tulee aina mukaasi, minne menetkin”, hän määräsi. Aurelia kauhistui. Ei! Miksi? Ei hän halua Wendyn vahtivan häntä joka hetki! Mutta Aurelia tiesi, että vastaan väittäminen olisi mahdotonta. Äidin päätä ei saisi käännettyä mitenkään. “Wendy, jää tänne viilentämään häntä ja pysy niin kauan täällä, että Aurelia nukahtaa. Hyvää yötä”, hän sanoi tytöille. Aurelia hätkähti. Oliko nyt muka jo ilta? Oliko hän ollut niin kauan tajuttomana? </p><p></p><p>“Kuinka pitkään olen ollut tiedottomana?” Aurelia kysyi Wendyltä. Isosisko vastasi: “Ainakin kuusi tuntia. Emme olisi saaneet tietää tilannettasi ollenkaan, ellei kylältä kotiin kävellyt Zeelie” Aurelia nyökkäsi. Hänen täytyisi käydä kiittämässä Zeelietä, heidän naapurissaan asuvaa naista. Wendy katseli pikkusiskoaan hetken miettiväinen ilme kasvoillaan. “Aurelia”, hän aloitti. “Et puhunut totta. Se ei varmasti mennyt lähellekään niin kuin kerroit. Miksi valehtelit? Suojeletko jotakuta? Kuten vaikka... Lucea? Kerro minulle, mitä oikeasti tapahtui! Lupaan säilyttää salaisuuden”, Wendy pyysi. Aurelia tuijotti siskoaan. Kyllähän hän Wendyyn voisi luottaa. Varmasti. “Minä... Minä en oikein tiedä, ketä yritän suojella. Luultavasti... äitiä. Hän menisi tolaltaan, jos saisi tietää totuuden ja saattaisi tehdä jotain harkitsematonta”, Aurelia kuiskasi. Hän alkoi miettiä, mitä äiti saattaisi tehdä. Tappaisiko hän Lucen? Tai vangitsisiko? Ei sentään... ehkä. Aurelia vuodatti koko tarinan Wendylle. Kun hän lopetti selittämisen, Wendy huokaisi. “Kyllä minäkin olisin toivonut, ettei Luce olisi kuulunut heihin. Kun sinulla on niin vähän kavereita, olen kyllä huomannut, että Wealin kyläkoulun tytöt eivät oikein sovi sinun kavereiksesi. Hän olisi ollut mahtava ystävä sinulle. Ja... voisi olla edelleenkin, jos olisit kuunnellut häntä”, Wendy sanoi hieman toruvasti. Aurelia hätkähti. Tosiaan. Luce oli pyytänyt häntä kuuntelemaan, mutta hän oli vastannut, että oli kuunnellut poikaa ihan tarpeeksi. “Nyt sinä sitten olet lapsenvahtini”, Aurelia murahti. “En saa olla enää ollenkaan omissa oloissani.” Wendy virnisti. “Kyllähän sinä tiedät äidin. Hän on vain niin ylisuojeleva ja -reagoiva. Minä annan sinun olla yksin -tietenkin silloin, kun äiti ei näe”, hän naurahti. “Ihanaa, kiitos!” Aurelia henkäisi niin kovaan ääneen, kuin vain pystyi. Hän olisi halannut Wendyä, jos liikkuminen ei olisi sattunut ja polttanut niin paljon.</p><p></p><p>Aurelia harjoitteli voimiensa käyttöä Wendyn kanssa jäädyttämällä Wendyn ilmaan viskaamat vesikuplat. Se oli ihan hauskaakin, ainakin silloin, kun kumpikaan vanhemmista ei ollut vieressä. Tulivoimkaan hän ei saanut kuitenkaan käyttää ja Aurelia odotti vain sitä, että Qerolin sotilaat tulevat pidättämään heidän koko perheensä. Kului kolme päivää, mutta ketään ei tullut.</p></blockquote><p></p>
[QUOTE="Myrskyvaroitus, post: 108759, member: 16"] Toinen luku jatkuu (lol heti toisessa luvussa asiat etenee pikavauhtia xD) Luce oli valahtanut kalpeaksi ja hän tuijotti maata. Lopulta hän kertoi: “Minun isäni oli kuullut sinusta joiltain kyläläisiltä. Hän etsii "epäilyttäviä henkilöitä" ja ihmiset ovat kertoneet, että olisit jotenkin erikoinen, mutta kukaan ei tiedä, millä tavalla. Että perheesi salaisi jotain. Jotain, mikä liittyy sinuun. Isä arveli, että minun olisi helpoin tutustua sinuun ja saavuttaa luottamuksesi, että lopulta kertoisit totuuden jos kysyisin sitä.” Hänen kasvonsa olivat surulliset. “Anteeksi.” Aurelia istui hiljaa tuijottaen tyhjyyteen. Se oli siis todellakin totta. Hän oli melkein toivonut, että Luce jatkaisi valehteluaan. Mutta ei. Hän nousi ylös ja kääntyi. Heti, kun Luce ensimmäisen kerran huudahti: “Aurelia, odota!” hän syöksähti juoksuun. “Aurelia!” Luce huusi nyt kovemmin ja lähti tytön perään. Hän oli nopeampi kuin Aurelia, joten hän sai Aurelian helposti kiinni. Tyttö kuitenkin riuhtaisi hänen otteensa irti ja tönäisi kauemmas. “Aurelia, kuuntele-” “Olen kuunnellut tarpeeksi!” Aurelia huusi ja katsoi Lucea suoraan silmiin itkuisilla liekinvärisillä silmillään. Poika yritti tulla lähemmäs, mutta Aurelia jäädytti hänen jalkansa kiinni maahan. Sitten hän perääntyi kauemmas. Luce sai helposti jään sulatettua auringonsäteillään. Mutta heti kun hän oli vapaa, Aurelia sinkautti tulipallon häntä kohti. Luce henkäsi kauhusta. Aurelia tunsi, että voimat olivat purkautumaisillaan. Hän tiuskaisi: “Katso nyt! Katso! Sinähän halusit tietää, mikä minä olen! Mene jo, kerro isällesi, että olen Kuparisoturin, Hermiana Corlesin perillinen!” Hänen käsistään syöksähti liekki kuin lohikäärmeen kidasta Lucea kohti. Luce yritti torjua sen aurinkokilvellään, muttei onnistunut ja heittäytyi maahan. Hän kohotti katseensa. Pronssisilmät katsoivat liekkisilmiin. Sitten Aurelian voimat räjähtivät. [I]Polttaa. Polttaa.[/I] Aurelia ei voinut liikkua. Sattui joka paikkaan ja hänestä tuntui, kuin häntä poltettaisiin roviolla. Hän aukaisi silmänsä hyvin hitaasti. Aluksi hän näki vain sumeita hahmoja sängyn vieressä. Sitten hän tunsi, kuinka hänen päälleen valeltiin kylmää vettä. Kohta hän näki hahmot selvästi. Hänen oikealla puolellaan istui äiti, vasemmalla taas Wendy. Sängynpäädyssä istui isä. “Polttaako vielä?” äiti kysyi lempeällä mutta huolestuneella äänellä. Aurelia nyökkäsi, muttei pystynyt puhumaan. Sattui liikaa. Äiti aloitti kyselyn. “Mitä tapahtui? Miksi voimasi purkautuivat? Oliko paikalla ketään?” hän kyseli nopeasti. “Rauhoitu, Teresa. Hänen täytyy levätä. Ei hän pysty nyt vastaamaan noin suureen määrään kysymyksiä”, isä keskeytti. Wendy nyökkäili mukana. Äiti vilkaisi heitä ja kääntyi sitten taas valelemaan Aurelian kehoa vedellä. Vasta nyt Aurelia huomasi, että vesi ilmaantui äidin käsistä eikä mistään vadista. Hän hengitteli hetken ja keräsi voimia. Sitten hän aloitti käheällä äänellä: “Minä olin pellolla. Taioin. Minä... kuulin rasahduksen ja... säikähdin. Tulta purkautui käsistäni. Se ei ollut ihminen”, hän lisäsi nähdessään äidin kauhistuneen ilmeen. Hän yritti kuumeisesti keksiä, miten saisi selitettyä asian ilman, että hän kertoisi totuutta. “Vaan joku iso eläin, ehkä hirvi. En ollut valmistautunut yhtään voimien purskahdukseen. Ne vain tulivat ja... taisin säikähtää sitä enemmän kuin sitä hirveä ja sen takia ne purkautuivat. Ja... ja ehdin nähdä, ettei ketään ollut... ollut lähettyvillä”, Aurelia henkäisi. Hengittäminen oli vaikeaa. Tuntui, kuin olisi yrittänyt hapen sijaan hengittää tulta. Kurkkua kuivasi. Oli jano. Äiti katseli häntä miettien hänen kertomustaan. Aurelia toivoi koko sydämestään, että äiti -ja myös isä ja Wendy uskoisivat hänen tarinansa. Helpotuksekseen äiti nyökkäsi. “Et saa lähteä ainakaan kahteen päivään täältä. Sinun täytyy levätä. Ja tästä lähin, Wendy tulee aina mukaasi, minne menetkin”, hän määräsi. Aurelia kauhistui. Ei! Miksi? Ei hän halua Wendyn vahtivan häntä joka hetki! Mutta Aurelia tiesi, että vastaan väittäminen olisi mahdotonta. Äidin päätä ei saisi käännettyä mitenkään. “Wendy, jää tänne viilentämään häntä ja pysy niin kauan täällä, että Aurelia nukahtaa. Hyvää yötä”, hän sanoi tytöille. Aurelia hätkähti. Oliko nyt muka jo ilta? Oliko hän ollut niin kauan tajuttomana? “Kuinka pitkään olen ollut tiedottomana?” Aurelia kysyi Wendyltä. Isosisko vastasi: “Ainakin kuusi tuntia. Emme olisi saaneet tietää tilannettasi ollenkaan, ellei kylältä kotiin kävellyt Zeelie” Aurelia nyökkäsi. Hänen täytyisi käydä kiittämässä Zeelietä, heidän naapurissaan asuvaa naista. Wendy katseli pikkusiskoaan hetken miettiväinen ilme kasvoillaan. “Aurelia”, hän aloitti. “Et puhunut totta. Se ei varmasti mennyt lähellekään niin kuin kerroit. Miksi valehtelit? Suojeletko jotakuta? Kuten vaikka... Lucea? Kerro minulle, mitä oikeasti tapahtui! Lupaan säilyttää salaisuuden”, Wendy pyysi. Aurelia tuijotti siskoaan. Kyllähän hän Wendyyn voisi luottaa. Varmasti. “Minä... Minä en oikein tiedä, ketä yritän suojella. Luultavasti... äitiä. Hän menisi tolaltaan, jos saisi tietää totuuden ja saattaisi tehdä jotain harkitsematonta”, Aurelia kuiskasi. Hän alkoi miettiä, mitä äiti saattaisi tehdä. Tappaisiko hän Lucen? Tai vangitsisiko? Ei sentään... ehkä. Aurelia vuodatti koko tarinan Wendylle. Kun hän lopetti selittämisen, Wendy huokaisi. “Kyllä minäkin olisin toivonut, ettei Luce olisi kuulunut heihin. Kun sinulla on niin vähän kavereita, olen kyllä huomannut, että Wealin kyläkoulun tytöt eivät oikein sovi sinun kavereiksesi. Hän olisi ollut mahtava ystävä sinulle. Ja... voisi olla edelleenkin, jos olisit kuunnellut häntä”, Wendy sanoi hieman toruvasti. Aurelia hätkähti. Tosiaan. Luce oli pyytänyt häntä kuuntelemaan, mutta hän oli vastannut, että oli kuunnellut poikaa ihan tarpeeksi. “Nyt sinä sitten olet lapsenvahtini”, Aurelia murahti. “En saa olla enää ollenkaan omissa oloissani.” Wendy virnisti. “Kyllähän sinä tiedät äidin. Hän on vain niin ylisuojeleva ja -reagoiva. Minä annan sinun olla yksin -tietenkin silloin, kun äiti ei näe”, hän naurahti. “Ihanaa, kiitos!” Aurelia henkäisi niin kovaan ääneen, kuin vain pystyi. Hän olisi halannut Wendyä, jos liikkuminen ei olisi sattunut ja polttanut niin paljon. Aurelia harjoitteli voimiensa käyttöä Wendyn kanssa jäädyttämällä Wendyn ilmaan viskaamat vesikuplat. Se oli ihan hauskaakin, ainakin silloin, kun kumpikaan vanhemmista ei ollut vieressä. Tulivoimkaan hän ei saanut kuitenkaan käyttää ja Aurelia odotti vain sitä, että Qerolin sotilaat tulevat pidättämään heidän koko perheensä. Kului kolme päivää, mutta ketään ei tullut. [/QUOTE]
Lisää lainaukset...
En ole robotti
Lähetä vastaus
Etusivu
Keskustelut
Kirjallisuus & tarinat
Pelastan mun koulun word-tilille tekemäni tarinan tänne
Tämä sivusto käyttää evästeitä. Jatkamalla tämän sivuston käyttöä, hyväksyt evästeidemme käytön.
Hyväksyn
Lue lisää...
Ylös
Pohja