Vastaa keskusteluun

Viesti: <blockquote data-quote="tuhatsanaa" data-source="post: 137559" data-attributes="member: 1519"><p>Kaikki alkoi kun olin 12. En ihan tiedä, mistä se kaikki alkoi, enkä ensin edes havahtunut siihen, että jotain oli ehkä vialla. Aluksi en ajatellut asiaa niin paljoa. Jätin pari ateriaa välistä ja nautin nälkäisyyden tunteesta. Tajusin tilanteen jollakin tasolla silloin, kun koulussa käsiteltiin syömishäiriöitä. Muistan ikuisesti, kun katsoin ympärilleni hämmentyneenä luokassa ihmetellen, että eivätkö kaikki ajattele näin. Olin täysin varma, että se oli normaalia. Sinä päivänä selvitin illalla syömishäiriöiden oirekuvista ja huomasin sopivani niihin. En silti jostakin syystä osannut huolestua. En uskaltanut kertoa kenellekään, olin oikeastaan todella ujo. Kaikki riistäytyi ensimmäisen kerran käsistä, kun olin 13. En enää pystynyt syömään. Vieläkään en ollut kertonut kenellekään ajatuksistani, eikä kukaan edes käytännössä huomannut. Sain kommenttia korkeintaan vain siitä, että näytän hoikemmalta ja sekin kuitattiin pituuskasvulla. Kukaan ei tiennyt. Yläasteelle mennessä päätin yrittää alkaa syömään. Se sujui melko hyvin jonkin aikaa. Ehkä seiskaluokan onnistuin. Sitten kasilla tuli  romahdus. En enää nukkunut, enkä syönyt. Öisinkin kävin lenkeillä salaa. Luulin oikeasti, että onnistuin salaamaan kaiken hyvin. Ajattelin, ettei kukaan huomaa, jos en syö koulussa ja ettei kukaan huomaa jos olen tavallista väsyneempi. Kyllä huomasi. Oli huomannut jo pidemmän aikaa. Monet opettajat olivat huomanneet, etten koskaan käynyt syömässä ja että olin laihtunut paljonkin. He eivät vain tehneet asialle mitään ensin. Ensimmäisen kerran sain kuulla joltain asiasta, kun opettaja vyötärölle koskiessaan tunsi luut. Hän kysyi, syönkö tarpeeksi ja yritin vakuuttaa, että syön ja että kaikki on hyvin. En tainnut onnistua ja muutaman tapahtumaketjun jälkeen kerroin hänelle sitten kaiken. Samalla sain tietää, ettei hän ollut ainoa, joka oli huomannut jotain. Edelleen tuntuu jotenkin erikoiselta, ettei kukaan oikeasti tehnyt asialle mitään. Mulla oli sillon jo sellanen tilanne, että veriarvojenkin puolesta sairaala ois ollu ihan oikea paikka. Onnistuin jotenkin kieltämään tätä opettajaa kertomasta kenellekään sillä ehdolla, että lupasin kertoa hänelle jos tulee jotain uutta ja hän taas lupasi vahtia että syön. Tällä menetelmällä sain itseni jotenkin paremmaksi ja ysiluokka menikin sitten ikään kuin ohuella nuoralla kävellessä uutta romahdusta odotellessa. Sitä ei kuitenkaan ikinä tullut. Sain pidettyä itseni tämän opettajan avulla sh käyttäytymisen kannalta kuivilla ainakin suunnilleen. Lukioon mennessä pelkäsin, että en tule pystymään yksin siihen. No en pystynytkään. Olen vain onnistunut piilottamaan kaiken paremmin ja sitä paitsi suuremmassa koulussa kukaan ei ehdi kiinnittää huomiota yhteen oppilaaseen. Olen paremmassa tilassa kuin yläasteen pahimpina aikoina, mutta en silti kunnossa. Paremmaksi toisaalta menossa.</p></blockquote><p></p>

En ole robotti