rätvänä
Asiantuntija
- Liittynyt
- 10.2.2021
- Viestejä
- 238
- Reaktioarvo
- 319
Mulla on ystävä, ja se on luova ja fiksu ja käsittämättömän kekseliäs ja mitä näitä nyt on. Se on aina tehnyt taidetta, se rakastaa luoda kaikkea mitä ei ole koskaan aikaisemmin ollut olemassa, se on löytänyt viime vuosina oman tapansa vuotaa ajatuksensa todellisuudeksi ja värkkää ihan vilpittömästi nerokasta sisältöä jota vähän ihailen ja varmasti palvoisin tai fanittaisin, jos en tuntisi tekijää. Meillä on paljon samoja... öö, ajatuksia yleisesti, mutta se osaa tiivistää ne materiaaliksi joka on ihan vähän kyynistä, tavallaan vittuuntunutta mutta silti jotenkin kaunista ja vilpitöntä. Se on julkaissut oikeastaan melkein kaikkea melkein kaikissa muodoissa, ja mun pitäisi olla iloinen. Tai inspiroitunut ja innoissani. Tavallaan olen, mutta en kuitenkaan.
Tulee itsekäs olo kun kirjoitan tätä mutta en vaan saa itsestäni irti kauheasti muuta kuin ahdistusta ja turhautumista, tai ehkä huonommuutta, me ollaan tunnettu niin pitkään ja meidän molempien piti tehdä jotain merkityksellistä, mutta vain sillä on ollut energiaa oikeasti tartttua mihinkään. En osaa olla edes sivuhenkilö, eikä mua mikään kiinnosta tai innosta, en ole saanut vuosiin tai ainakaan kuukausiin kirjoitettua mitään vaikka aikanaan se oli mulle elinehto jota opiskelemaankin pääsin ja hain (joskin sivuaineena vain), enää en osaa, ja jotenkin tää kaikki nousee pintaan aina kun se pyytää mielipidettä jutuistaan tai haluaa että osallistun jotenkin johonkin. Voisin olla iloinen siitä että maailmassa on uusia näkökulmia ja kauneutta, mutta osaan vain turhautua sellaisesta ja miettiä kuinka elämä on ulostetta ja kuinka itse olen, en edes tiedä mitä.
Oon niin kyllästynyt siihen että kaikki ajatukseni pyörivät itseni ympärillä, vaikka olisi niin paljon muuta ja mielenkiintoisempaa, enkä silti saa tätä pysäytettyä. Oon katkera tälle kaverille teoksineen, oon katkera sille psykoosille joka mulla joskus oli ja joka saattoi vaikuttaa kognitioon, oon katkera lääkityksille. En tiedä. Oon katkera kaikelle. En haluaisi olla tällainen, haluaisin olla empaattinen ja hyväksyvä ja kannustava, sellaistakin saan joskus loihdittua esiin, mutta silti tää on sellainen tausta-aalto taivaanrantaa varjostamassa. Eikä tää edes osu vai tähän yksittäiseen ihmiseen vaikka se nyt onkin ollut pinnalla viime aikoina, vaan kaikkiin ja kaikkeen mitä olen. Kohta en voi nauttia taiteestakaan (vaikka se on aina pitänyt mut pinnalla), kun mietin vain kuinka taitavasti tuo tai tämä asia osattiin kuvata ja kuinka en itse koskaan pystyisi samaan.
Tulee itsekäs olo kun kirjoitan tätä mutta en vaan saa itsestäni irti kauheasti muuta kuin ahdistusta ja turhautumista, tai ehkä huonommuutta, me ollaan tunnettu niin pitkään ja meidän molempien piti tehdä jotain merkityksellistä, mutta vain sillä on ollut energiaa oikeasti tartttua mihinkään. En osaa olla edes sivuhenkilö, eikä mua mikään kiinnosta tai innosta, en ole saanut vuosiin tai ainakaan kuukausiin kirjoitettua mitään vaikka aikanaan se oli mulle elinehto jota opiskelemaankin pääsin ja hain (joskin sivuaineena vain), enää en osaa, ja jotenkin tää kaikki nousee pintaan aina kun se pyytää mielipidettä jutuistaan tai haluaa että osallistun jotenkin johonkin. Voisin olla iloinen siitä että maailmassa on uusia näkökulmia ja kauneutta, mutta osaan vain turhautua sellaisesta ja miettiä kuinka elämä on ulostetta ja kuinka itse olen, en edes tiedä mitä.
Oon niin kyllästynyt siihen että kaikki ajatukseni pyörivät itseni ympärillä, vaikka olisi niin paljon muuta ja mielenkiintoisempaa, enkä silti saa tätä pysäytettyä. Oon katkera tälle kaverille teoksineen, oon katkera sille psykoosille joka mulla joskus oli ja joka saattoi vaikuttaa kognitioon, oon katkera lääkityksille. En tiedä. Oon katkera kaikelle. En haluaisi olla tällainen, haluaisin olla empaattinen ja hyväksyvä ja kannustava, sellaistakin saan joskus loihdittua esiin, mutta silti tää on sellainen tausta-aalto taivaanrantaa varjostamassa. Eikä tää edes osu vai tähän yksittäiseen ihmiseen vaikka se nyt onkin ollut pinnalla viime aikoina, vaan kaikkiin ja kaikkeen mitä olen. Kohta en voi nauttia taiteestakaan (vaikka se on aina pitänyt mut pinnalla), kun mietin vain kuinka taitavasti tuo tai tämä asia osattiin kuvata ja kuinka en itse koskaan pystyisi samaan.
