Vastaa keskusteluun

Viesti

<blockquote data-quote="auringonkukkapuu" data-source="post: 206067" data-attributes="member: 67">Avaudun melko suorasti omista kokemuksista, jos koet aiheen vaikeaksi niin älä lue &lt;3Joskus 14-vuotiaana tää kaikki alkoi, mut se oli vielä silloin sellasta &quot;harmitonta&quot; ja pientä. Sit 15-vuotiaana se vähän paheni, aloin opettelemaan kaloreiden laskemista (en oppinut) ja etsin netistä pro-ana matskua mikä sit sekoitti pienen auringonkukkapuun pään ihan täysin. Muistan edelleen ne kaikki ohjeet ja nykyään mietin et mitä vittua ja haluaisin vaan unohtaa kaikki ne blogit. Pahinta aikaa oli lukiossa 2017 kun en käynyt koulussa koskaan syömässä. Wanhat oli tulossa ja mä ihan huomaamattani laihduin x määrän, mutta arvatkaapa vaan oliko sekään tarpeeksi??? No ei. Näytin koko ajan omasta mielestäni läskiltä ja nykyään mua harmittaa ihan super paljon, että en uskaltanut lukiossa hakea apua.Joskus lukion jälkeen tilanne vähän rauhoittui, mut ajatuksia on ollut siitä asti ja on edelleen, nyt ehkä voimakkaampana kuin vuosiin. Tallennan itselleni &quot;inspokuvia&quot; ja &quot;terveellisiä esimerkkiaterioita&quot;&nbsp; Mulla on todella ristiriitaiset ajatukset parantumisesta. Joka toinen päivä oon ihan valmis yrittämään, mut sit muuna aikana en halua edes yrittää ja haluan vaan vajota syvemmälle tähän paskaan (tässähän ei siis oo mitään vitun järkeä:D) KAIKEN LISÄKSI koen ihan valtavaa tunnetta siitä, että en oo tArPeEkSi SaIrAs, koska en oo koskaan painanut x kiloa, en oo koskaan ollut osastohoidossa saatika ylipäätään hoidonpiirissä. Tai oon mä töiden kautta käynyt psykologilla pari kertaa (hirveetä paskaa, se oli hyödytöntä ku ei kemiat kohdannu) ja sit pari kertaa ratella, mut seki oli sinänsä vähän turhaa vaikka ihan ok vinkkejä sieltä sainkin.Tiivistys: olen ollut sh loukussa siis hyvinkin pitkään ja mua vituttaa olla edelleen siinä samassa loukussa. Jotenkin en vaan oo valmis hakemaan apua, vaikka samaan aikaan haluaisinkin. Kiitos että sain avautua.</blockquote>

[QUOTE="auringonkukkapuu, post: 206067, member: 67"] Avaudun melko suorasti omista kokemuksista, jos koet aiheen vaikeaksi niin älä lue <3 Joskus 14-vuotiaana tää kaikki alkoi, mut se oli vielä silloin sellasta "harmitonta" ja pientä. Sit 15-vuotiaana se vähän paheni, aloin opettelemaan kaloreiden laskemista (en oppinut) ja etsin netistä pro-ana matskua mikä sit sekoitti pienen auringonkukkapuun pään ihan täysin. Muistan edelleen ne kaikki ohjeet ja nykyään mietin et mitä vittua ja haluaisin vaan unohtaa kaikki ne blogit. Pahinta aikaa oli lukiossa 2017 kun en käynyt koulussa koskaan syömässä. Wanhat oli tulossa ja mä ihan huomaamattani laihduin x määrän, mutta arvatkaapa vaan oliko sekään tarpeeksi??? No ei. Näytin koko ajan omasta mielestäni läskiltä ja nykyään mua harmittaa ihan super paljon, että en uskaltanut lukiossa hakea apua. Joskus lukion jälkeen tilanne vähän rauhoittui, mut ajatuksia on ollut siitä asti ja on edelleen, nyt ehkä voimakkaampana kuin vuosiin. Tallennan itselleni "inspokuvia" ja "terveellisiä esimerkkiaterioita" Mulla on todella ristiriitaiset ajatukset parantumisesta. Joka toinen päivä oon ihan valmis yrittämään, mut sit muuna aikana en halua edes yrittää ja haluan vaan vajota syvemmälle tähän paskaan (tässähän ei siis oo mitään vitun järkeä:D) KAIKEN LISÄKSI koen ihan valtavaa tunnetta siitä, että en oo tArPeEkSi SaIrAs, koska en oo koskaan painanut x kiloa, en oo koskaan ollut osastohoidossa saatika ylipäätään hoidonpiirissä. Tai oon mä töiden kautta käynyt psykologilla pari kertaa (hirveetä paskaa, se oli hyödytöntä ku ei kemiat kohdannu) ja sit pari kertaa ratella, mut seki oli sinänsä vähän turhaa vaikka ihan ok vinkkejä sieltä sainkin. Tiivistys: olen ollut sh loukussa siis hyvinkin pitkään ja mua vituttaa olla edelleen siinä samassa loukussa. Jotenkin en vaan oo valmis hakemaan apua, vaikka samaan aikaan haluaisinkin. Kiitos että sain avautua. [/QUOTE]

En ole robotti