badassbish
Pihalla oleva opiskelija
- Liittynyt
- 14.7.2021
- Viestejä
- 216
- Reaktioarvo
- 269
Tai no, ex-"bff" kuvaa häntä varmaan parhaiten täs tilantees. Käytän hänestä nimee A ja mun toisesta bff:sta nimee X
Tää on toinen niistä bff-tyypeistä, joista oon tänne ennenkin valittanu. Me ei enää olla väleissä, kiitos mun rakkaan ystävän (nimetään vaikka Ö:ks) joka sai tajuun, ettei se homma enää ollu ok
Taustaa, tavallaan lyhyesti mut silti helvetin pitkästi:
Tapasin A:n mun parhaan ystävän X:n takii, koska heistä tuli ystävii lukiossa. Heidän seurassaa mulla oli aina vähä ulkopuolinen olo, mut viime keväänä aattelin et oltais kaikki vihdoin tasavertasii ystävii. Sit kesäkuus sain kuulla, että A tiesi X:n ihastuksesta pari kuukautta ennen mua eikä kumpikaa vihjannu asiast mitää ennen ku he kuuli, että mulla on sama ihastus kun X:llä. Meni pari kuukautta, joiden aikana mun mielenterveysongelmat paheni ja kerroin niistä A:lle ja X:lle, koska olin taas oppinu luottaan heihin.
Syyskuussa mut oli kutsuttu A:n synttäreille, missä hän mainosti kovaan ääneen, että häntä jännittää seuraava päivä tosi paljon ja kun X kysy miks, vastaus oli "no ne treffit!". Mä en tienny mistää treffeistä, koska mulle ei oltu kerrottu, mut kommentti oli sitä luokkaa, et mun vaan pitäis tietää. Pari päivää myöhemmin kerroin miten pahalta se tuntu ja mulle pahoteltiin sekä sanottiin, ettei tehty tahallaan jnejne. Syys-lokakuus mun mt-ongelmat paheni ja oisin tarvinnu seuraa viikonloppusin, mut lähes aina kun kysyin seuraa, en kummaltakaa semmosta saanu - usein en saanu edes kunnollista vastausta,
Marraskuussa oli sit X:n synttäreiden vuoro. Meiän piti mennä kolmistaan leffaan ja sit X:n ja A:n piti mennä baariin kahestaa. Olin oottanu sitä tosi kovasti, mutta lopulta leffa ei tullu sopivaan aikaan eikä X keksiny mitään muuta, mihin mut ois voinu ottaa mukaan. Tää aiheutti mulle lopullisen romahduksen ja X melkein katkas meidän välit, mut saatii sit puhuttuu asia läpi ja mä kirjotin hälle semmosen pitkän selityksen mun elämäntilanteesta, minkä jälkee meil on menny tosi hyvin.
Samaa ei voi sanoo A:sta. Mun synttäreiden vuoro oli joulukuussa ja kutsuin myös A:n. Hän ei missään tilantees kunnolla vastannu kutsuun, totes vaan "en tiiä miten se päivä mulla menee" ja jätti tulematta. Myöhemmin A valitti mulle ja X:lle joutuneensa vahtiin lapsia, ihanku hällä ei olis ollu täydellistä syytä kieltäytyy lapsenvahdin hommista. Tän jälkee A peru kaikki maholliset tapaamiset joita ehotin ja tammikuun alus sanoin suoraan, etten tykkää jatkuvasta tapaamisten perumisesta, en etenkää jos perumista ei ikinä seuraa ehdotus toisesta tapaamisvaihtoehdosta. Kysyin sen (mun syyttelyyn keskittyvän) keskustelun jälkeen, haluaako hän ees olla mun kaveri. Vastaus oli myönteinen.
Sit tuli helmikuu. Mun vanhemmat sai tietää mun transsukupuolisuudesta, nimenvaihdosta ja mielenterveysongelmista, mikä johti pahaan henkiseen väkivaltaan ja lopulta uuteen traumaan. X autto ja tuki mua, samoin muut ystävät, mutta A ei kommentoinu koko asiaa mitenkään. Ei edes pientä ystävällistä sanaa missään välissä. Penkkareis mä en tehny mitään oikein, mut hän ei myöskään keksiny parannusehdotuksii vaan pelkästään arvosteli. Hän ei myöskään aikonu tulla mun salas pidettäviin nimiäisiin, koska "täytyy mennä poikaystävälle", ihan niinku he ei ois joka ikinen viikonloppu yhessä ja mun nimiäiset ei tapahtus vaa kerran elämäs.
Vähän välii viimesen puolen vuoden aikana on ollu myös mykkäkoului, jotka on aina päättyny siihen, että mä puhun eka. Muutenki kaikki on tuntunu olevan mun vastuulla ja kaikki ongelmat on sysätty mun syyks
Mikä mut sit sai vihdoin tajuun, ettei tästä tuu mitään? Abiristeily. A purki jotai omaa draamaansa hytis ja vaati mun sekä X:n kaiken empatian ja avun. Mä yritin ehdottaa paria juttua sekä luoda posiitivista vibaa, mutta ei onnistunu. A puhu mulle tosi rumasti, tiuski ja lopulta sano "en mä sulle suuttunu, sun ehdotukset nyt vaan on huonoja". Tää sai mut itkeen ja kerroin sit Ö:lle, miten paska olo mulla taas kerran oli. Ö on puhunu mulle viimeset puol vuotta siitä, että kannattaa oikeesti miettii mun ja A:n suhteen terveyttä, mut nyt mulle riitti pelkkä ilme, koska näin miten järkyttyny Ö oli ja tajusin tilanteen huonouden. Mä ja Ö sit välteltii A:ta ja X:ää loppuilta, mut ilta päätty siihe et mä tiuskasin A:lle hytis ja hän alko pitää mulle mykkäkouluu
Abirissen paluuiltana laitoin A:lle viestin, jossa sanoin ettei meiän kannata olla ystävii ja hän vastas peukkuemojin. Pelkän peukun. Ei mitään muuta. Siitä viikon kuluttua kysyin, haluaako hän selittää käytöstään, ja ilmeisesti mä oon hänen mielestään pelottava, uhkaava ja aina vihanen. Hän kuulemma pelänny mun seuras tosi pitkään ja ilmeisesti sen takii vältelly mun näkemistä sekä valehdellu monta kuukautta
Tätä ennen, viime kesäkuussa, mun toinen ex-bff väitti, että mä oon aiheuttanu hälle mt-ongelmia, päihdeongelman ja itsetuhosuuden. Mun muut ystävät on sanonu, etten mä oikeesti oo sellane, joten pysyn edes jotenki kasas
Nyt se itse asia: miten mun pitäs päästä tästä yli? Oon tosi loukkaantunu, surullinen ja vihanen enkä tiiä, mitä helvettii pitäs tehä. Aattelin puhuu psykalle ens käynnil tästä keissistä, mut jotenki mun pitäs päästä eteenpäi. Periaattees tiiän, että aika auttaa ja pitäs vaa antaa ittelle lupa surra, mut jotenki sureminen sekä asian käsittely on mulle tosi vaikeeta
Tää on toinen niistä bff-tyypeistä, joista oon tänne ennenkin valittanu. Me ei enää olla väleissä, kiitos mun rakkaan ystävän (nimetään vaikka Ö:ks) joka sai tajuun, ettei se homma enää ollu ok
Taustaa, tavallaan lyhyesti mut silti helvetin pitkästi:
Tapasin A:n mun parhaan ystävän X:n takii, koska heistä tuli ystävii lukiossa. Heidän seurassaa mulla oli aina vähä ulkopuolinen olo, mut viime keväänä aattelin et oltais kaikki vihdoin tasavertasii ystävii. Sit kesäkuus sain kuulla, että A tiesi X:n ihastuksesta pari kuukautta ennen mua eikä kumpikaa vihjannu asiast mitää ennen ku he kuuli, että mulla on sama ihastus kun X:llä. Meni pari kuukautta, joiden aikana mun mielenterveysongelmat paheni ja kerroin niistä A:lle ja X:lle, koska olin taas oppinu luottaan heihin.
Syyskuussa mut oli kutsuttu A:n synttäreille, missä hän mainosti kovaan ääneen, että häntä jännittää seuraava päivä tosi paljon ja kun X kysy miks, vastaus oli "no ne treffit!". Mä en tienny mistää treffeistä, koska mulle ei oltu kerrottu, mut kommentti oli sitä luokkaa, et mun vaan pitäis tietää. Pari päivää myöhemmin kerroin miten pahalta se tuntu ja mulle pahoteltiin sekä sanottiin, ettei tehty tahallaan jnejne. Syys-lokakuus mun mt-ongelmat paheni ja oisin tarvinnu seuraa viikonloppusin, mut lähes aina kun kysyin seuraa, en kummaltakaa semmosta saanu - usein en saanu edes kunnollista vastausta,
Marraskuussa oli sit X:n synttäreiden vuoro. Meiän piti mennä kolmistaan leffaan ja sit X:n ja A:n piti mennä baariin kahestaa. Olin oottanu sitä tosi kovasti, mutta lopulta leffa ei tullu sopivaan aikaan eikä X keksiny mitään muuta, mihin mut ois voinu ottaa mukaan. Tää aiheutti mulle lopullisen romahduksen ja X melkein katkas meidän välit, mut saatii sit puhuttuu asia läpi ja mä kirjotin hälle semmosen pitkän selityksen mun elämäntilanteesta, minkä jälkee meil on menny tosi hyvin.
Samaa ei voi sanoo A:sta. Mun synttäreiden vuoro oli joulukuussa ja kutsuin myös A:n. Hän ei missään tilantees kunnolla vastannu kutsuun, totes vaan "en tiiä miten se päivä mulla menee" ja jätti tulematta. Myöhemmin A valitti mulle ja X:lle joutuneensa vahtiin lapsia, ihanku hällä ei olis ollu täydellistä syytä kieltäytyy lapsenvahdin hommista. Tän jälkee A peru kaikki maholliset tapaamiset joita ehotin ja tammikuun alus sanoin suoraan, etten tykkää jatkuvasta tapaamisten perumisesta, en etenkää jos perumista ei ikinä seuraa ehdotus toisesta tapaamisvaihtoehdosta. Kysyin sen (mun syyttelyyn keskittyvän) keskustelun jälkeen, haluaako hän ees olla mun kaveri. Vastaus oli myönteinen.
Sit tuli helmikuu. Mun vanhemmat sai tietää mun transsukupuolisuudesta, nimenvaihdosta ja mielenterveysongelmista, mikä johti pahaan henkiseen väkivaltaan ja lopulta uuteen traumaan. X autto ja tuki mua, samoin muut ystävät, mutta A ei kommentoinu koko asiaa mitenkään. Ei edes pientä ystävällistä sanaa missään välissä. Penkkareis mä en tehny mitään oikein, mut hän ei myöskään keksiny parannusehdotuksii vaan pelkästään arvosteli. Hän ei myöskään aikonu tulla mun salas pidettäviin nimiäisiin, koska "täytyy mennä poikaystävälle", ihan niinku he ei ois joka ikinen viikonloppu yhessä ja mun nimiäiset ei tapahtus vaa kerran elämäs.
Vähän välii viimesen puolen vuoden aikana on ollu myös mykkäkoului, jotka on aina päättyny siihen, että mä puhun eka. Muutenki kaikki on tuntunu olevan mun vastuulla ja kaikki ongelmat on sysätty mun syyks
Mikä mut sit sai vihdoin tajuun, ettei tästä tuu mitään? Abiristeily. A purki jotai omaa draamaansa hytis ja vaati mun sekä X:n kaiken empatian ja avun. Mä yritin ehdottaa paria juttua sekä luoda posiitivista vibaa, mutta ei onnistunu. A puhu mulle tosi rumasti, tiuski ja lopulta sano "en mä sulle suuttunu, sun ehdotukset nyt vaan on huonoja". Tää sai mut itkeen ja kerroin sit Ö:lle, miten paska olo mulla taas kerran oli. Ö on puhunu mulle viimeset puol vuotta siitä, että kannattaa oikeesti miettii mun ja A:n suhteen terveyttä, mut nyt mulle riitti pelkkä ilme, koska näin miten järkyttyny Ö oli ja tajusin tilanteen huonouden. Mä ja Ö sit välteltii A:ta ja X:ää loppuilta, mut ilta päätty siihe et mä tiuskasin A:lle hytis ja hän alko pitää mulle mykkäkouluu
Abirissen paluuiltana laitoin A:lle viestin, jossa sanoin ettei meiän kannata olla ystävii ja hän vastas peukkuemojin. Pelkän peukun. Ei mitään muuta. Siitä viikon kuluttua kysyin, haluaako hän selittää käytöstään, ja ilmeisesti mä oon hänen mielestään pelottava, uhkaava ja aina vihanen. Hän kuulemma pelänny mun seuras tosi pitkään ja ilmeisesti sen takii vältelly mun näkemistä sekä valehdellu monta kuukautta
Tätä ennen, viime kesäkuussa, mun toinen ex-bff väitti, että mä oon aiheuttanu hälle mt-ongelmia, päihdeongelman ja itsetuhosuuden. Mun muut ystävät on sanonu, etten mä oikeesti oo sellane, joten pysyn edes jotenki kasas
Nyt se itse asia: miten mun pitäs päästä tästä yli? Oon tosi loukkaantunu, surullinen ja vihanen enkä tiiä, mitä helvettii pitäs tehä. Aattelin puhuu psykalle ens käynnil tästä keissistä, mut jotenki mun pitäs päästä eteenpäi. Periaattees tiiän, että aika auttaa ja pitäs vaa antaa ittelle lupa surra, mut jotenki sureminen sekä asian käsittely on mulle tosi vaikeeta
