TalvinenRasia
Kissan ulkoiluttaja
- Liittynyt
- 5.2.2021
- Viestejä
- 839
- Reaktioarvo
- 772
Haluaisin jakaa kokemuksen, joka edelleen häiritsee mua. En pääse siitä eroon, vaikka tästä on noin kaksi vuotta aikaa.
Mulla on syömishäiriötausta. Pahimpana aikana en suostunut hoitoon ja mua yritettiin saada ehkä kolme kertaa hoitoon eri polkujen kautta, mutta päädyin hoidon piiriin vasta silloin, kun tilanne oli todella vakava. Nykyään osaan arvostaa sitä.
On eräs asia, jota en osaa arvostaa... Mun paino oli korjaantunut, mä olin kotiutunut aikoja sitten ja kaikki meni olosuhteisiin nähden hyvin. Tietysti edelleen oli vaikeita tilanteita enkä ollut parantunut, mutta koska mulla oli yhä käytössä ravintosuunnitelma, jonka tavoitteena oli nostaa painoa, mä aloin olemaan todella kylläinen koko ajan. Uskallan väittää, ettei mun olisi silloin kuulunut syödä enää sitä määrää, vaan mun olisi pitänyt kuunnella kehoani ja aloittaa esimerkiksi toinen ravintosuunnitelma, joka on nimeltäänkin muistaakseni "perus".
Äiti huolestui, että taas TalvinenRasia on lopettamassa syömisen. Mä todellakin söin, mutta en pystynyt syömään määrättyä määrää. Noh, sain kiireellisen ajan lääkärille.
Sinä viikonloppuna oli tulossa eräs konsertti, johon oli varattu liputkin tyyliin puoli vuotta etukäteen. Olin menossa sinne mun kumppanin kanssa. Lääkäriaika oli perjantaina ja eräs psykiatri osallistui siihen.
En muista, miten kyseinen käynti meni, mutta sen muistan, että paino oli pysynyt suunnilleen samana kuin aiemmin. Oli aamu, joten se saattoi olla alle kilon alhaisempi. Joka tapauksessa ei ongelmia paitsi että oli ongelmia.
Psykiatri päätti, että olen pakkohoidon tarpeessa. Noh, ei haittaa. Ihan sama nykyään, mutta olin osastolla kirjaimellisesti sen viikonlopun, jonka olisin voinut viettää kumppanin kanssa ja käydä siellä konsertissa. Pääsin siis heti viikonlopun jälkeen kotiin. En ole kiitollinen.
Kaiken lisäksi vastustin sairaalaan menoa sanomalla, että tämä on ihan absurdia. Psykiatri vastasi turhautuneella äänellä, että niin, syömishäiriökin on absurdi sairaus! :D
Mulla on syömishäiriötausta. Pahimpana aikana en suostunut hoitoon ja mua yritettiin saada ehkä kolme kertaa hoitoon eri polkujen kautta, mutta päädyin hoidon piiriin vasta silloin, kun tilanne oli todella vakava. Nykyään osaan arvostaa sitä.
On eräs asia, jota en osaa arvostaa... Mun paino oli korjaantunut, mä olin kotiutunut aikoja sitten ja kaikki meni olosuhteisiin nähden hyvin. Tietysti edelleen oli vaikeita tilanteita enkä ollut parantunut, mutta koska mulla oli yhä käytössä ravintosuunnitelma, jonka tavoitteena oli nostaa painoa, mä aloin olemaan todella kylläinen koko ajan. Uskallan väittää, ettei mun olisi silloin kuulunut syödä enää sitä määrää, vaan mun olisi pitänyt kuunnella kehoani ja aloittaa esimerkiksi toinen ravintosuunnitelma, joka on nimeltäänkin muistaakseni "perus".
Äiti huolestui, että taas TalvinenRasia on lopettamassa syömisen. Mä todellakin söin, mutta en pystynyt syömään määrättyä määrää. Noh, sain kiireellisen ajan lääkärille.
Sinä viikonloppuna oli tulossa eräs konsertti, johon oli varattu liputkin tyyliin puoli vuotta etukäteen. Olin menossa sinne mun kumppanin kanssa. Lääkäriaika oli perjantaina ja eräs psykiatri osallistui siihen.
En muista, miten kyseinen käynti meni, mutta sen muistan, että paino oli pysynyt suunnilleen samana kuin aiemmin. Oli aamu, joten se saattoi olla alle kilon alhaisempi. Joka tapauksessa ei ongelmia paitsi että oli ongelmia.
Psykiatri päätti, että olen pakkohoidon tarpeessa. Noh, ei haittaa. Ihan sama nykyään, mutta olin osastolla kirjaimellisesti sen viikonlopun, jonka olisin voinut viettää kumppanin kanssa ja käydä siellä konsertissa. Pääsin siis heti viikonlopun jälkeen kotiin. En ole kiitollinen.
Kaiken lisäksi vastustin sairaalaan menoa sanomalla, että tämä on ihan absurdia. Psykiatri vastasi turhautuneella äänellä, että niin, syömishäiriökin on absurdi sairaus! :D
