Vastaa keskusteluun

Viesti: <blockquote data-quote="qualitymonkey" data-source="post: 119972" data-attributes="member: 34">Toisaalta. Vaikee murehtia kuolemaakaan kun koko todellisuus jo itsessään on sellaista että en tiedä onko se totta. I'm busy wondering about that.Mietin todellakin sitä että mitä jos elämä on vain jokin huijaus koska oikeest ei tunnu todelliselta. Mun on mahdotonta ymmärtää edes sitä että miten mäkään voin olla olemassa. Jotain hämärää todellakin on tässä. Niin en tiedä kun tuntuu siltä että elämä on huijaus ja sitten kuoltuaan siirtyy jollekin seuraavalle tasolle ja tajuaa että ah ei se ollutkaan yhtään sitä mitä kaikki luultiin :]Koska oikeesti elämä on aivan liian ihmeellistä en niinkun ymmärrä sitä että miten se on mahdollista. On siinä oltava jotakin sellasta mun mielestä että jollain tavalla sen on oltava huijaus etc. :D en tiedä must vaan tuntuu silt. Koska on vaan niin outoo.Sitä paitsi en kestä näitä hetkiä välillä kun tunnen ja muistan asioita joita ei pitäisi muistaa niin ku oon aivan kujalla edelleen miten tietyt asiat voi edes olla mahdollisia, mutta ehkä se johtuu vaan jostain ja mun aivot lagaa vitusti en tiedä mutta tuntuu siltä niin kuin tässä ois jotain helvetin outoa meneillään. Oon jatkuvasti ollu silleen lmao reality glitching again tai siis aina kun muistan jotain asioita mitä ei pitäis muistaa tai siis emt onkse deja-vu vai mikä nyt sit onkaa, mut nii, sit oon vaa sillee ah reality glitching 😌Lmaoooo yhtä outoa on se miten voin aavistaa joitain asioita ehkä se on sattumaa enhän minä tiedä mutta tuntuu se nyt aivan saatanan oudolta enkä puhu pelkästään btob aavistuksista, ne on jo vitun hämärää itsessään mutta mulle on käyny muitakin asioita jotka todella hämmensi mua ja sai mut jotenki ajattelemaan että mitä helvetin yliluonnollista tässä nyt on. Esim en voi ikinä unohtaa sitä kun olin vielä peruskoulussa ja eräänä päivänä oltiin aivan normaalisti tunnilla ja aavistin että mun ihastus(ope) tulee sinne ja sit se tulikin. Eikä mulla ollu mitään käsitystä siitä että se olis tulossa tai mitään syytä olettaa mutta mä vaan arvasin. Voihan se sattumaakin olla mut ku se ois literally voinu olla ihan kuka tahansa. Ihan kuka tahansa mutta arvasin että se oli just se. Eikä vieläkään jotenki lakkaa hämmentämästä ne asiat. Vittu mun ilme oli varmaan näkemisen arvonen kun se tuli sieltä ovesta, muistan kuinka olin jotenkin aika shokissa siitä ku olin vaa nii hämmästyny et voiks tää olla näin :D luulen että siitä jäi mulle jonkinlainen outo tunne siitä että pystyn välillä aavistaa asioita noin. Tuntuu että oon jopa ottanu sen jotenkin itsestäänselvänä asiana että on olemassa ehkä jotakin syvempää täs todellisuudessa tai että se on jotenkin iso osa mua että oon tietyllä tapaa tämmönen hörhö mutta sitten kun puhuu muiden kanssa niin se tuntuu ihan oudolta kun niillä ei oo samanlaista ajattelua. Tai niinku et mä oon luonnostaan taipuvainen ajattelemaan asiat silleen että niil ois oikeestikin jotain merkitystä, en oo jotenki ikinä osannut kunnolla ajatella vaan silleen että "no ihminen on vaan turha evoluution vahinko ja eipä mikään oo mitenkään merkityksellistä" ja ymsyms tai et en osaa ajatella silleen niinku jotkut tiedemiehet ajattelee vaan mulla on aina se jotenkin että on oltava jotakin syvempää, jotain. En osaa olla vaan silleen "kaikki on sattumaa ja blaablaablaa" kun aina jos oon puhunu mun fiiliksistä niin sit ihmiset on silleen "se oli vaan sattumaa että niin kävi" jne jne mutta mä en osaa ajatella niin??? Musta tuntuu että tässä kaikessa on jotain syvempää ja ainakin joskus oon ajatellut että sattumaa ei varmaan olekaan mutta en tiedä miten oikeasti ajattelen mutta oon siis yläasteen tienoilla ainakin ollu ihan all about kohtalo ja kai mä nyttenkin oon mutta oon tullu skeptisemmäks kai? Tai tuntuu että oon menettänyt sen uskon kaikkeen hyvään ja nyt kaikki on vaan kylmää faktaa ja tiedettä ja ateismia ja nihilismiä (jos muistan oikein ton sanan merkityksen edes) ja masennusta u know. Tai silleen että ennen olin jotenkin vielä enemmän hörhö tai pystyin oikeesti uskomaan jotenki asioihin mutta nyt mä en enää tiedä kun tuntuu että tuun skeptisemmäks ja se syö multa jotenki todella paljon sitä elämäniloa koska oon kai tottunu näkemään kauneutta ja ihmeitä tavallaan joka paikassa niin nyt kun alan tulla skeptisemmäks ja yritän olla "järkevä" niin kaikki menettää merkityksensä ihan kertakaikkiaan. Elämä ei oo enää kivaa :D jos totta puhutaan niin. Ehkä sitä sitten lapsena/nuorena uskoo kaikkee hyvään ja mitä vanhemmaksi tulee niin sitä enemmän masentuu ja ajattelee että ei mitään hyvää oo sittenkään olemassa. Surullista koska en oikeastaan koe olevani oma itseni jos oon kylmän skeptikko ja joku täys ateisti koska mä en kertakaikkiaan osaa vaan olla sellanen tolkun ihminen :D se ei jotenki sovi mun luonteeseen edes. Se on vittu mun persoona että oon tämmönen hörhö mutta kun oon vaan alkanut nyt epäillä kaikkea</blockquote>

En ole robotti