Vastaa keskusteluun

Viesti

<blockquote data-quote="Mandalay" data-source="post: 10097" data-attributes="member: 23">Kuvittelin, etten ikinä muuttaisi tänne päin Suomea ja oletin myös, että vanhemmat olisivat pysyneet yhdessä, pari tärkeää ihmistä olisi yhä elossa ja pitäisin ikuisesti yhteyttä joihinkin ihmisiin jotka ennen olivat elämässä mukana, mutta eivät enää. Kuvittelin myös että seurustelisin, eläisin terveellisesti, en saisi ahdistuskohtauksia ja olisin ateisti. Uskoin myös opiskelevani yliopistossa ja pitäväni edelleen opiskelusta ja olevani siinä hyvä. Sitten toki myös se, että olisi oma auto, rahaa, työ ja harrastuksia, joissa kokisin olevani hyvä, en ikinä joutuisi mielenterveyteni takia psykiatrille ja vannoin myös, etten ikinä koskisi päihteisiin.No todellisuus taas on se, että muutin paikkaan, jossa en ikinä ollut käynytkään (muutan täältä kyllä pois viimeistään kun koulut loppuu), yksikään perheenjäsenistäni ei asu edes samassa kaupungissa saatikaan, että koskaan vietettäisiin mitään isoja perhetapaamisia ja vain harvoihin lapsuuteni ihmisistä pidän enää mitään yhteyttä. Mielenterveys myös on mitä on, alkoholia olen juonut enempi vähempi liikaa 15-vuotiaasta asti ja joskus silloin myös Jumala tuli kuvioihin ja aloin uskomaan asioihin, joita ennen pidin naurettavina. Opiskelemaankin pääsin, vaikka ala nyt ei ole sitä mitä ikinä kuvittelin ja arvosanatkin on hyvät, mutta koulu on jatkuvia vaikeuksia, en pidä siitä yhtään, ahdistuskohtaukset on jokapäiväistä elämää, useimmiten en saa aikaiseksi edes laittaa ruokaa ja ylipäänsä arkeni on huonosti hallittua, rahatonta sotkua sen kivan ja helpon sijaan, mitä ajattelin sen olevan. Itsetuntoani en myöskään kuvitellut kadottavani ja syömisongelmistakaan en ajatellut koskaan kärsiväni.</blockquote>

[QUOTE="Mandalay, post: 10097, member: 23"] Kuvittelin, etten ikinä muuttaisi tänne päin Suomea ja oletin myös, että vanhemmat olisivat pysyneet yhdessä, pari tärkeää ihmistä olisi yhä elossa ja pitäisin ikuisesti yhteyttä joihinkin ihmisiin jotka ennen olivat elämässä mukana, mutta eivät enää. Kuvittelin myös että seurustelisin, eläisin terveellisesti, en saisi ahdistuskohtauksia ja olisin ateisti. Uskoin myös opiskelevani yliopistossa ja pitäväni edelleen opiskelusta ja olevani siinä hyvä. Sitten toki myös se, että olisi oma auto, rahaa, työ ja harrastuksia, joissa kokisin olevani hyvä, en ikinä joutuisi mielenterveyteni takia psykiatrille ja vannoin myös, etten ikinä koskisi päihteisiin. No todellisuus taas on se, että muutin paikkaan, jossa en ikinä ollut käynytkään (muutan täältä kyllä pois viimeistään kun koulut loppuu), yksikään perheenjäsenistäni ei asu edes samassa kaupungissa saatikaan, että koskaan vietettäisiin mitään isoja perhetapaamisia ja vain harvoihin lapsuuteni ihmisistä pidän enää mitään yhteyttä. Mielenterveys myös on mitä on, alkoholia olen juonut enempi vähempi liikaa 15-vuotiaasta asti ja joskus silloin myös Jumala tuli kuvioihin ja aloin uskomaan asioihin, joita ennen pidin naurettavina. Opiskelemaankin pääsin, vaikka ala nyt ei ole sitä mitä ikinä kuvittelin ja arvosanatkin on hyvät, mutta koulu on jatkuvia vaikeuksia, en pidä siitä yhtään, ahdistuskohtaukset on jokapäiväistä elämää, useimmiten en saa aikaiseksi edes laittaa ruokaa ja ylipäänsä arkeni on huonosti hallittua, rahatonta sotkua sen kivan ja helpon sijaan, mitä ajattelin sen olevan. Itsetuntoani en myöskään kuvitellut kadottavani ja syömisongelmistakaan en ajatellut koskaan kärsiväni. [/QUOTE]

En ole robotti