Vastaa keskusteluun

Viesti: <blockquote data-quote="aitosuomalainen" data-source="post: 95616" data-attributes="member: 323">Ite käyn toista vuotta lukiossa ja nyt on alkanut tuntuu siltä että ei kiinnosta paskaakaa vaikka vielä täällä oon. Onhan mulla pari kouluainetta jotka kiinnostaa ja joita tykkään opiskella ja haluaisin myös ylioppilaaksi vuoden päästä mut toisaalta saattais vähän houkotella lähtee opiskelemaan muualle mut en tiiä yhtään et mihin ku tuntuu et niihin jotka on omasta mielestä ne mulle sopivimmat vaihtoehdot ni niihin tarvii jonkun yliopistokoulutuksen. Tääkään ei lisää mulla motivaatioo siis se että jaksaisin opiskella ja pääsisin yliopistoon opiskelemaan jotain itelle kiinnostavaa juttua ku en tiiä sit yhtään et mistä tykkään ja mitä haluun. Psykologia ja yhteiskuntaoppi kiinnostaa jonkun verran ja ne on oikeestaan ne aineet joitten takia jaksan koulua enää käydä. Mut en kyllä osaa ajatella itteäni psykologina kun siinä on kuulemma aika pitkä koulutus ja sit oon aika empaattinen (joka on toisaalta hyvä juttu) mut saatan ottaa toisten murheet omalle kontolleni ja tää taitaa olla mulle sellainen luonteenpiirteen kaltane juttu et ei lähe kokonaan pois vaikka kasvan ja viisastuisin. Mitkään alat ei kiinnosta ja tuntuu vaan epätoivoiselta kun meillä on käynyt pari esittelemässä jotain niiden oppilaitoksii ja ei kiinnosta niistä mikään. Samalla ahdistaa tämän hetkinen maailmantilanne ja miten maailma tulee muuttumaan eikä palaudu ennalleen varmaa enää ikinä. Tuntuu vähän turhalta enää opiskella ku ei oo minkäänlaista motivaatiota ja mulla on tän kevään aikana tullu jo niin monta ahdistus/paniikkikohtausta etten oo pysyny enää laskuissa mukana. Kävin talvella juttelemassa kuraattorille vanhoista jutuista ja tuntuu et ne on ainakin jonkinlaisena osasyynä mun tän hetkiseen kokopäiväiseen ahdistukseen ja masennuksen tunteeseen. En pidä mahdottomana masennusta kun äidilläkin sitä on ollut ja mulla on sellaisia asioita tapahtunut mitkä vois aiheuttaa masennusta kuten kiusaaminen ja yksinäisyys varsinkin peruskoulun ajan. Aika monesti on myös alkanut tuntumaan et en enää kuulu tähän maailmaan ja kaikki on alkanut tuntumaan ihan vieraalta ja ainut asia oikeestaan mistä saan hyvää oloa on musiikki ja sen takia mulla onkin kuulokkeet melkein koko ajan päässä ja kaikki kotona aina valittaa siitä mut se on ainut asia mikä saa mun mielen pysymään jollakin tavalla kasassa päivät. Musta on alkanut tuntumaan siltä et inhoon itteeni kun en liiku melkein ollenkaan ja syön miten sattuu. Pienistäkin asioista tulee itkuisuutta vähänkään kun alkaa miettimään vanhoja asioita ja tälleen. Tiedän et mun varmaan pitäisi mennä juttelemaan jollekin ammattilaiselle mut en osaa ite oikeen mennä ja kuraattorillakin silloin en osannut oikeen kertoa minkälainen mun olo oikeesti on. Tämän lisäksi mulla on vähän sellainen tapa et vieraille ihmisille saatan tahtomattani ja tiedostamattani ”esittää” iloista ja sillee et ei mua oikeesti vaivaa mikään. En tiedä mistä se on oikeen tullut mutta en enää viitsi kertoo mun vanhemmillekaan mun asioista ja niistä mitkä taas aina uudestaan ja uudestaan ahdistaa kun äidilläkin on taipumusta ahdistukseen ja masennukseen enkä haluais aiheuttaa sille niitä. Enkä haluais muutenkaan vaikuttaa ns heikolta tai silleen et oisin hirveen masentunut kotona kun mua ahdistaa se miten mun perhe suhtautuu siihen. Mä en tiedä mitkä asiat mun jatkuvaan ahdistukseen vaikuttaa mutta varmaan juurikin koulunkäynti ja et pyörittelen niitä samoja asioita koko ajan päässä. Tuntuu et mulla on taas alkanu mennä huonompaan suuntaan, yläasteelta lähtiessäni ja päästessäni toisen kaupungin lukioon henkilökohtaisesta syystä, olo tuntu paremmalta ku ei ollu enää ne samat tyypit jotka aiheutti ahdistusta ympärillä koko ajan. Ykkösluokka meni ihan ok ja oikeestaan suurimman osan ajasta tosi hyvin ku ei tarvinnut hirveesti stressata koulua ja olin saanut kavereitakin. Nyt kakkosluokalla menin juttelemaan yhdelle meidän koulussa olevalle pojalle en siis aatellu et meistä tulis muuta kuin kavereita vaikka kyllähän mä olin siitä vähän kiinnostunut ja pidin söpönä, en mä olis varmaan muuten mennyt juttelemaan sille. Alettiin juttelemaan sitten puhelimen kautta joka päivä ja tajusin et oon oikeesti ihastunu siihen ja kävin niilläkin sitten pari kertaa. Olisin halunnut tutustua siihen enemmän mut sit sain tietää et se tykkäs musta ja sano sitte et ei oo valmis suhteeseen ja mähän otin siitä itteeni ku aattelin et olin tehnyt jotain pahasti väärin. Ennen kun mä tutustuin siihen, kesäloman lopussa mä kävin näkee yhtä toista jätkää joka asu toisessa kaupungissa ja sen kaa oli kiva jutella. Sit ku mä menin toisen kerran sinne ni sit se ei halunnukaa nähä ja poisti mut sen snäpistä. Ahdistaa myös koska haluaisin ehkä jonkun mutta tuntuu siltä et kaikki on vaan seksin perässä ja mua ahdistaa se ajatus vielä koska oon neitsyt enkä oo saanu oikeestaan pusuakaan vielä. Nyt mä oon snäpänny yhdelle pojalle joka asuu tosi kaukana ja musta tuntuu et mä oon kiinnostumassa siitä vaikka ei me edes olla hirveesti juteltu mitään. En oo snäpännytkään sille oikeestaan melkein ollenkaan kun en halua et mä alkaisin oikeesti kiinnostumaan siitä. Toivoisin vaan et se poistais mut sen kavereista tai jotain. Tai en ehkä sittenkään tiedä.Oho tästähän tuli pitkä viesti:D en siis tiedä mikä ihme tän viesti pointti oli vai oliko mikää kuhan vaan kirjottelin ku tuntuu et kerranki saa johonkin purkaa:D en siis pyydä et kenenkään tarvis ehdotella mitään vinkkejä tähän tilanteeseen vaikka musta tuntuu et terapia se on mitä mä tarvitsisin mut oisin todella kiitollinen jos joku viitsisi kertoa tästä jotain omia mielipiteitä</blockquote>

En ole robotti