Itseinho lisääntynee taas kun älyän olevani yhtä tyytymätön kun vuosi sitten, ei sille vaan mitään voi. Jotenkin elämä kiertää itseään, eikä tästä häkistä löydy pakotietä. Rantamaa kolkuttelee taas takaraivossa muutama seuralainen mukanaan. Hymyilyttää suorastaan kun eihän tälle nyt mitään mahda mutta haluaa pois. Kaipaan yksityisyyttä, samalla kirjoitellen tänne. Pelkään menettämistä taas liikaa, luoden heille varmasti epämukavia tilanteita. Päätä särkee ja ajatukset tuntuu seisahtuneen, kuitenkin lyöden yli. Ristiriita jyllää, en älyä yhtikäs mitään ja ainainen väsymys palaa. Parhaat keskusteluni käyn itseni kanssa, en erota kohta enään itseäni mielikuvituksestani. Sellaista kuuluu, ainaista samaa jauhantaa.