badassbish
Pihalla oleva opiskelija
- Liittynyt
- 14.7.2021
- Viestejä
- 216
- Reaktioarvo
- 269
Tää homma menee moneen aihealueeseen, mutta laitoin nyt suhteisiin, koska suhteet tässä on se suurin juttu. Tästä tulee pitkä ja siks varmasti sekava viesti. Pahoittelut. Periaattees mun pitäis puhuu tästä vaan näiden asianosasten kesken tai mennä oikeeseen terapiaan, mutten vaan pysty. Myöhemmin ehkä lisäselitystä tästäkin.
Sv kaikkeen maholliseen siks, etten oo varma, mikä tässä voi olla oikeesti triggeröivää ja mikä ei. Asiaan liittyy ainakin mt-ongelmat, itsetuhosuus, kaverisuhteet, ihastus ja hylkäämiseen liittyvä trauma.
Tilanne: Koko juttu lähti siitä, että mä ihastuin. Laitoin ihastukselle viestii ja se vastas mulle (spoiler: ollaan nyt juteltu vähä päälle kaks viikkoo ja haluun tästä ihmisestä itelleni edes kaverin, vaikkei meistä tulis muuta - aika jeppis tyyppi siis). Kerroin siitä kavereilleni yhteises ryhmäs (mä, mun bff1 ja bff2), koska mun mielestä niiden molempien oli tärkee tietää samaan aikaan. Tässä kohtaa molemmat vaikutti olevan varsin ilosia mun puolesta, kunnes bff1 tuli yv kertoon, että se on ihastunu samaan tyyppiin. Vitsailin, että älä kerro bff2:lle, koska se kehittäis siitä draaman.
Tää bff2 kuitenkin tiesi jo. Oli tienny reilusti yli kuukauden.
Bff1 koitti kääntää koko homman vitsiks ja hauskaahan se ois ollukki, jos mulla ei olis yhtäkkii leikannu kii. Suutuin täysin ja kerroin sille, miten ulkopuolinen olo mulla on joka kerta, kun puhutaan mistään ihastuksiin liittyvästä (usein kyse on bff2:n ihastuksista, koska mä ja bff1 ei yleensä ihastuta sillee, että sitä tarvis mainita). Kirjotin sille pitkän viestin aiheesta, koska mua oikeesti satutti tollanen toiminta tosi pahasti. Bff1 vetos siihen, että hän ei vaan tykkää puhua asiasta, bff2 oli arvannu asian wanhojen treeneis ja ajattelemattomuuteensa. Helvettiäkö noilla asioilla on väliä, olis mullekki voitu kertoo - etenkin kun oon ton yli kuukauden aikana ollu molempien kaa moneen kertaan sekä samaan aikaan että erikseen, ja oltii puhuttu jotai bff2 ihastuksistaki jnejne.
Bff1 kuitenki pahotteli ja sano, ettei haluu mitää draamaa. Päätin antaa asian olla.
No eihän siitä tullu vittuakaan. Onnistuin tunkeen asian hetkeks pois päästäni, mutta kaks päivää myöhemmin laitoin tähän yhteiseen ryhmään entistä pidemmän viestin siitä, että annan kyllä anteeks, mutten oo varma, kuinka kauan joudun toipuun asiasta. Sanoin, etten välttämättä enää vois antaa uudestaa anteeks, koska mun mielenterveys ei kestäis ja että yks trauma saa mun aivot pyörittään levyä hylkäämisestä sekä tilanteen tahallisuudesta. Ne pyysi uudestaan anteeks ja selitti, että voisin aina puhua niille. Fr ei siltä tunnu. Nyt tuntuu, ettei ne edes ihan tajunnu, mikä mulla on, vaikka siltä aluks näytti.
Hylkäystrauma: Ex-bff kymmenen vuoden ajalta hylkäs mut. Ei kasvettu erilleen, vaan se jätti kertomatta kaikenlaisia asioita, peru jokasen mahollisen tapaamisen ja vikalla kerralla kun nähtiin, se oli tosi teennäinen. Se ei myöskään oo vastannu mihkää viesteihin kuukausiin ja on muuttanu toiseen kaupunkiin.
Eli siinä tilanteen tausta nopeesti selitettynä, ehkä se auttaa hahmottaan mun ongelmia tai sitten ei. Ongelmana on se, että mä en pääse tosta hommasta yli ja tuntuu siltä, et mun mielenterveydes ois muutenki jotai ongelmii. Osittain aattelen olevani vihanen siks, että mulle kerrottiin toi ihastusjuttu niin huonoon aikaan (varsinki ku bff1 vielä sano, ettei se oo nii vakavaa koska se ei ihastu syvästi), mutta sit taas aattelen olevani vihanen siks, ettei mulle kerrottu (ois ihan reiluu, että jos on läheinen kolmikko, nii kaikki tietää, ellei kyse oo salaisuudesta (mikä tää ei kuulemma ollu)). Että kumpikoha? Vai molemmat? Oonkoha vihanen ja surullinen siks, että kumpikaan ei "ajattelemattomuuttaan" kertonu mulle aikasemmin kun viimesen pakon edessä, vaikken näe, mikä pakko sekään oli, jos bff1 ei omasta mielestään edes oo tosissaan ihastunu?
Välillä tää tilanne vaan yhtäkkii nousee mun päähän, niinku moni muuki ikävä juttu. Sillon alan demonisoida bff1&bff2 ittelleni ja yhtäkkii oon ihan varma, että ne vihaa mua. Oon puolet ajasta sitä mieltä, että ne kyllä välittää ja pitää musta, mutta loppu puolikas meneekin aatelles, että miten ne aikoo seuraavaks loukata ja miten ne lopulta hylkää mut ja jään ihan yksinäni, koska maagisesti kaikki muutkin kaverit ja ihastus siinä sivussa vaan haihtuu savuna ilmaan. Loogisesti aatellen se ei mee noin, mutta hei, ei mun ex-bff:n pitäny loogisesti ajatellen myöskään hylätä! Asiaa ei auta se, että bff1 ei edelleenkään tunnu tajuavan, etten oo henkisesti ok, mistä lisää alla.
Kun teen jotai kivaa, unohan ikävät asiat, mutta jos pysähyn edes hetkeks, saattaa tulla tosi itsetuhonen olo. Välillä en nää tulevaisuudes mitään hyvää, vaikka koko muu päivä olis ollu ihan mahtava. Esim. eilen vietin iha mahtavan lomapäivän, kaikki oli tosi hauskaa ja mulla oli hyvä olla, mutta kun illalla aloin pestä naamaa, kaikki vaan kaatu. Inhosin itteeni ja ystäviäni, en nähny mitään hyvää tulevas ja halusin vaa kadota koko maailmasta. Laitoin tästä yhteiseen ryhmään (se sama: mä, bff1, bff2), koska halusin todistaa itelleni, ettei ne tyypit oo sellasii, kun mun päässä kuvittelin. En tiiä kannattiko. Bff2 koitti kannustaa ja tsempata (ei tehonnu siinä tilanteessa) ja bff1 ignooras. Yhteen mun viestiin bff1 reagoi, mutta ei koittanukkaa kuulostaa siltä, että haluis mulle paremman fiiliksen.
En mä vaadi niitä aina tsemppaan ja kannustaan mua kaikessa mahollisessa, mutta kun mielentila on itsetuhonen, sanon että pelkään olla yksin ja ne tietää (ainakin oon kertonu niille) että näen ne kaks pelkän "seuraavat hylkääjäsi"-kyltin takaa, nii oottasin vähä parempaa fiilistä viesteis. Oikeestaan mä en edes kerro niille jokasta pahaa hetkee, vaikka uuden tunnepolitiikkani tärkein osa on se, et kerron suoraan, jos ne loukkaa mua. Tää johtuu siitä, etten aina vaa jaksa miettii, onko ne "mun puolella" vai ei.
Joten: varaaniterapiaa, kiitos. Ideoita siitä, mitä helvettii voisin tehä, kun en todellakaan halua puhua ammattilaisille? Miten mun pitäs selvitä syksyn kirjotuksista (lyhyt saksa) kun fiilis on tää? Miten mun pitäs jaksaa enää mitään? Miten mun pitäs pystyy oleen kavereiden kaa, kun näen ne välillä hyvinä ja välillä pahoina? Vertaistukee? Mitä vaan, paitsi syyllistystä siitä, miten paska oon, koska sen osaan itekki
Ja ei, tää ei oo mikään juoni-idea kirjaan. Oispa, nii voisin kirjottaa kivan lopun.
Sv kaikkeen maholliseen siks, etten oo varma, mikä tässä voi olla oikeesti triggeröivää ja mikä ei. Asiaan liittyy ainakin mt-ongelmat, itsetuhosuus, kaverisuhteet, ihastus ja hylkäämiseen liittyvä trauma.
Tilanne: Koko juttu lähti siitä, että mä ihastuin. Laitoin ihastukselle viestii ja se vastas mulle (spoiler: ollaan nyt juteltu vähä päälle kaks viikkoo ja haluun tästä ihmisestä itelleni edes kaverin, vaikkei meistä tulis muuta - aika jeppis tyyppi siis). Kerroin siitä kavereilleni yhteises ryhmäs (mä, mun bff1 ja bff2), koska mun mielestä niiden molempien oli tärkee tietää samaan aikaan. Tässä kohtaa molemmat vaikutti olevan varsin ilosia mun puolesta, kunnes bff1 tuli yv kertoon, että se on ihastunu samaan tyyppiin. Vitsailin, että älä kerro bff2:lle, koska se kehittäis siitä draaman.
Tää bff2 kuitenkin tiesi jo. Oli tienny reilusti yli kuukauden.
Bff1 koitti kääntää koko homman vitsiks ja hauskaahan se ois ollukki, jos mulla ei olis yhtäkkii leikannu kii. Suutuin täysin ja kerroin sille, miten ulkopuolinen olo mulla on joka kerta, kun puhutaan mistään ihastuksiin liittyvästä (usein kyse on bff2:n ihastuksista, koska mä ja bff1 ei yleensä ihastuta sillee, että sitä tarvis mainita). Kirjotin sille pitkän viestin aiheesta, koska mua oikeesti satutti tollanen toiminta tosi pahasti. Bff1 vetos siihen, että hän ei vaan tykkää puhua asiasta, bff2 oli arvannu asian wanhojen treeneis ja ajattelemattomuuteensa. Helvettiäkö noilla asioilla on väliä, olis mullekki voitu kertoo - etenkin kun oon ton yli kuukauden aikana ollu molempien kaa moneen kertaan sekä samaan aikaan että erikseen, ja oltii puhuttu jotai bff2 ihastuksistaki jnejne.
Bff1 kuitenki pahotteli ja sano, ettei haluu mitää draamaa. Päätin antaa asian olla.
No eihän siitä tullu vittuakaan. Onnistuin tunkeen asian hetkeks pois päästäni, mutta kaks päivää myöhemmin laitoin tähän yhteiseen ryhmään entistä pidemmän viestin siitä, että annan kyllä anteeks, mutten oo varma, kuinka kauan joudun toipuun asiasta. Sanoin, etten välttämättä enää vois antaa uudestaa anteeks, koska mun mielenterveys ei kestäis ja että yks trauma saa mun aivot pyörittään levyä hylkäämisestä sekä tilanteen tahallisuudesta. Ne pyysi uudestaan anteeks ja selitti, että voisin aina puhua niille. Fr ei siltä tunnu. Nyt tuntuu, ettei ne edes ihan tajunnu, mikä mulla on, vaikka siltä aluks näytti.
Hylkäystrauma: Ex-bff kymmenen vuoden ajalta hylkäs mut. Ei kasvettu erilleen, vaan se jätti kertomatta kaikenlaisia asioita, peru jokasen mahollisen tapaamisen ja vikalla kerralla kun nähtiin, se oli tosi teennäinen. Se ei myöskään oo vastannu mihkää viesteihin kuukausiin ja on muuttanu toiseen kaupunkiin.
Eli siinä tilanteen tausta nopeesti selitettynä, ehkä se auttaa hahmottaan mun ongelmia tai sitten ei. Ongelmana on se, että mä en pääse tosta hommasta yli ja tuntuu siltä, et mun mielenterveydes ois muutenki jotai ongelmii. Osittain aattelen olevani vihanen siks, että mulle kerrottiin toi ihastusjuttu niin huonoon aikaan (varsinki ku bff1 vielä sano, ettei se oo nii vakavaa koska se ei ihastu syvästi), mutta sit taas aattelen olevani vihanen siks, ettei mulle kerrottu (ois ihan reiluu, että jos on läheinen kolmikko, nii kaikki tietää, ellei kyse oo salaisuudesta (mikä tää ei kuulemma ollu)). Että kumpikoha? Vai molemmat? Oonkoha vihanen ja surullinen siks, että kumpikaan ei "ajattelemattomuuttaan" kertonu mulle aikasemmin kun viimesen pakon edessä, vaikken näe, mikä pakko sekään oli, jos bff1 ei omasta mielestään edes oo tosissaan ihastunu?
Välillä tää tilanne vaan yhtäkkii nousee mun päähän, niinku moni muuki ikävä juttu. Sillon alan demonisoida bff1&bff2 ittelleni ja yhtäkkii oon ihan varma, että ne vihaa mua. Oon puolet ajasta sitä mieltä, että ne kyllä välittää ja pitää musta, mutta loppu puolikas meneekin aatelles, että miten ne aikoo seuraavaks loukata ja miten ne lopulta hylkää mut ja jään ihan yksinäni, koska maagisesti kaikki muutkin kaverit ja ihastus siinä sivussa vaan haihtuu savuna ilmaan. Loogisesti aatellen se ei mee noin, mutta hei, ei mun ex-bff:n pitäny loogisesti ajatellen myöskään hylätä! Asiaa ei auta se, että bff1 ei edelleenkään tunnu tajuavan, etten oo henkisesti ok, mistä lisää alla.
Kun teen jotai kivaa, unohan ikävät asiat, mutta jos pysähyn edes hetkeks, saattaa tulla tosi itsetuhonen olo. Välillä en nää tulevaisuudes mitään hyvää, vaikka koko muu päivä olis ollu ihan mahtava. Esim. eilen vietin iha mahtavan lomapäivän, kaikki oli tosi hauskaa ja mulla oli hyvä olla, mutta kun illalla aloin pestä naamaa, kaikki vaan kaatu. Inhosin itteeni ja ystäviäni, en nähny mitään hyvää tulevas ja halusin vaa kadota koko maailmasta. Laitoin tästä yhteiseen ryhmään (se sama: mä, bff1, bff2), koska halusin todistaa itelleni, ettei ne tyypit oo sellasii, kun mun päässä kuvittelin. En tiiä kannattiko. Bff2 koitti kannustaa ja tsempata (ei tehonnu siinä tilanteessa) ja bff1 ignooras. Yhteen mun viestiin bff1 reagoi, mutta ei koittanukkaa kuulostaa siltä, että haluis mulle paremman fiiliksen.
En mä vaadi niitä aina tsemppaan ja kannustaan mua kaikessa mahollisessa, mutta kun mielentila on itsetuhonen, sanon että pelkään olla yksin ja ne tietää (ainakin oon kertonu niille) että näen ne kaks pelkän "seuraavat hylkääjäsi"-kyltin takaa, nii oottasin vähä parempaa fiilistä viesteis. Oikeestaan mä en edes kerro niille jokasta pahaa hetkee, vaikka uuden tunnepolitiikkani tärkein osa on se, et kerron suoraan, jos ne loukkaa mua. Tää johtuu siitä, etten aina vaa jaksa miettii, onko ne "mun puolella" vai ei.
Joten: varaaniterapiaa, kiitos. Ideoita siitä, mitä helvettii voisin tehä, kun en todellakaan halua puhua ammattilaisille? Miten mun pitäs selvitä syksyn kirjotuksista (lyhyt saksa) kun fiilis on tää? Miten mun pitäs jaksaa enää mitään? Miten mun pitäs pystyy oleen kavereiden kaa, kun näen ne välillä hyvinä ja välillä pahoina? Vertaistukee? Mitä vaan, paitsi syyllistystä siitä, miten paska oon, koska sen osaan itekki
Ja ei, tää ei oo mikään juoni-idea kirjaan. Oispa, nii voisin kirjottaa kivan lopun.
