RilliPöllö
Alisuoriutuva ylisuorittaja
- Liittynyt
- 3.2.2021
- Viestejä
- 392
- Reaktioarvo
- 592
Heipsun ja pitkästä aikaa!
Tästä tulee pitkä kuin Raamatusta joten etukäteispahoittelut siitä. En myöskään tiedä minne tämän kesun tunkisin, menkööt tänne. Sormet ristiin ettei kukaan tuttu kompastu tähän ja paljasta tätä melkein kuollutta kaksoiselämääni
No niin, koettakaa pysyä kärryillä. (anteeksi mahd. kirjoitusvirheet)
Melkolailla koko seitsemännen ja kahdeksannen luokan ajan tuntui jotenkin siltä ettei ollut sellaisia kunnon "ystävä"-ystäviä. Olihan mulla toki kavereita ja tuttuja yli äyräiden mutta sellaista sen syvällisempää ystävyyttä en päässyt tikkaamaan kasaan. Syksyllä yhdeksännen luokan alussa meidän luokalle tuli yksi uusi tyttö (sanotaan vaikka N) jonka kanssa tuntui huumori ja persoonallisuus natsaavan heti kättelyssä ja meistä tuli aika pikaiseen todella hyviä ystäviä. Mulla oli ennestään sellainen "minä + kaksi muuta" kaveriporukka ja sen uuden myötä meistä kaikista tuli titaaniakin tiiviimpi poppoo.
Noh, uusi ystävättäreni N on täyttä kultaa lukuunottamatta sitä, että tämä tykkää "haukkua" ja "riidellä" vitsillä. Naljailu ja piilokettuilu on siis iso palikka huumorintajustaan. Mitä paremmin aloin tuota tuntemaan, niin sitä paremmin paljastui päällisen kiillon alta sitä rumaa ruostunutta osaa. En halunnut olla ilonpilaaja tai tylsä joten otin tavaksi ampua samalla mitalla takaisin, mitä nyt kehtasin. Usein kasvoi ystävän jutut niin rajuiksi että päätin vaan olla hiljaa, mutta monesti on mennyt myös aivan liian yli. Pikku vitsistä saattoi lumipalloefektillä syntyä ilkeääkin riitaa joka seuraavana päivänä vain lakaistiin maton alle tai työnnettiin yöpöydän laatikkoon homehtumaan.
En tätä kunnolla tajunnut, tietenkään. Äidin piti huomauttaa jotta ymmärsin. Oltiin siis tekemässä viikonloppusuunnitelmia kaveriporukalla ja tuli pari mutkaa matkaan. Yksi olisi halunnut tehdä toisin kuin muut ja homma äityi taas. Aluksi se oli vähän väsynyttä vitsailua, sitten tarkoituksellista kettuilua ja lopulta ihan syöksypommituksella lähetettyjen ääniviestien kautta huutamista. Myönnän että puhuin itsekin ilkeästi ja tavalla josta en voi kuvitellakaan olevani ylpeä. Saatiin sitten lopulta hommat sovittua, tosin tässä vaiheessa olisin mielummin jäänyt ihan vain kotiin. Innokas odotus suli kuin Helsingin lumet märäksi, harmaaksi sohjoksi. Suihkusta tultuani äiti sitten totesi että meidän juttelu ei kuulostanut hirveän kivalta, olin aluksi ihan ihmeissäni. "Miten niin?" kysyin kun kuivasin hiuksiani. "Ei kai?". No, puin tätä sitten ihan ajatuksen kanssa ja lopulta havahduin siihen miten pahoja meidän jutut oikeasti oli. Kuuntelin pari ääniviestiä uudestaan ja olin melkein kauhuissani, eihän se ollut enää mitää hassua läppää. Viikonloppusuunnitelmatkin peruttiin seuraavan päivänä kun yksi ystävistä (ei N) tuli kätevästi "kipeäksi".
Toiveikkaana ajattelin että "no ehkä se oli vaan tää viikonloppu ja tää oli vaan joku isompi pöljäily vaan". Oon nyt tämän viikon kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen miten N mulle ja muille puhuu ja ei se kyllä vuolasta kehumista ole. Eilen N:lä taisi olla huono päivä koska erään toisen ystävänsä (mun luokkalainen, ollaan kavereita) kanssa purkivat kyrsiintymisensä minuun olemalla "vitsillä" veemäisiä koko aamupäivän. Haukkuivat ja verbaalisesti pieksivät minkä jaksoivat. Jutut meni lopulta siihen että ruokatunnilla lähdin kesken kaiken "vessaan" kun en viitsinyt kuunnella enää. Alkoi minunkin rautainen haarniskani kolhiintumaan. Hommassa eteenpäin, tirautin pienet itkut, toinen kavereista pyysi anteeksi ja N sanoi vaivaantuneesti ja hankalan oloisesti että "mä sanon nää jutut sit ihan vitsillä vaan elä ota tosissaas". Taisi olla pahoillaan.
Tänään se ei paljoa "vitsaillut" mutta katsotaan nyt.
N on siis muuten yksi parhaista tuntemistani ihmisistä ja todella hauskaa seuraa kun ei puhu pahoja. Nyt vain alkoi aivot raksuttamaan ja mietin että onko vaivan arvoista? Sanoo varmaan jonkin verran että kun N kertoi lähtevänsä eri lukioon kun minä niin olin ensisijaisesti helpottunut.
Tästä tulee pitkä kuin Raamatusta joten etukäteispahoittelut siitä. En myöskään tiedä minne tämän kesun tunkisin, menkööt tänne. Sormet ristiin ettei kukaan tuttu kompastu tähän ja paljasta tätä melkein kuollutta kaksoiselämääni
No niin, koettakaa pysyä kärryillä. (anteeksi mahd. kirjoitusvirheet)
Melkolailla koko seitsemännen ja kahdeksannen luokan ajan tuntui jotenkin siltä ettei ollut sellaisia kunnon "ystävä"-ystäviä. Olihan mulla toki kavereita ja tuttuja yli äyräiden mutta sellaista sen syvällisempää ystävyyttä en päässyt tikkaamaan kasaan. Syksyllä yhdeksännen luokan alussa meidän luokalle tuli yksi uusi tyttö (sanotaan vaikka N) jonka kanssa tuntui huumori ja persoonallisuus natsaavan heti kättelyssä ja meistä tuli aika pikaiseen todella hyviä ystäviä. Mulla oli ennestään sellainen "minä + kaksi muuta" kaveriporukka ja sen uuden myötä meistä kaikista tuli titaaniakin tiiviimpi poppoo.
Noh, uusi ystävättäreni N on täyttä kultaa lukuunottamatta sitä, että tämä tykkää "haukkua" ja "riidellä" vitsillä. Naljailu ja piilokettuilu on siis iso palikka huumorintajustaan. Mitä paremmin aloin tuota tuntemaan, niin sitä paremmin paljastui päällisen kiillon alta sitä rumaa ruostunutta osaa. En halunnut olla ilonpilaaja tai tylsä joten otin tavaksi ampua samalla mitalla takaisin, mitä nyt kehtasin. Usein kasvoi ystävän jutut niin rajuiksi että päätin vaan olla hiljaa, mutta monesti on mennyt myös aivan liian yli. Pikku vitsistä saattoi lumipalloefektillä syntyä ilkeääkin riitaa joka seuraavana päivänä vain lakaistiin maton alle tai työnnettiin yöpöydän laatikkoon homehtumaan.
En tätä kunnolla tajunnut, tietenkään. Äidin piti huomauttaa jotta ymmärsin. Oltiin siis tekemässä viikonloppusuunnitelmia kaveriporukalla ja tuli pari mutkaa matkaan. Yksi olisi halunnut tehdä toisin kuin muut ja homma äityi taas. Aluksi se oli vähän väsynyttä vitsailua, sitten tarkoituksellista kettuilua ja lopulta ihan syöksypommituksella lähetettyjen ääniviestien kautta huutamista. Myönnän että puhuin itsekin ilkeästi ja tavalla josta en voi kuvitellakaan olevani ylpeä. Saatiin sitten lopulta hommat sovittua, tosin tässä vaiheessa olisin mielummin jäänyt ihan vain kotiin. Innokas odotus suli kuin Helsingin lumet märäksi, harmaaksi sohjoksi. Suihkusta tultuani äiti sitten totesi että meidän juttelu ei kuulostanut hirveän kivalta, olin aluksi ihan ihmeissäni. "Miten niin?" kysyin kun kuivasin hiuksiani. "Ei kai?". No, puin tätä sitten ihan ajatuksen kanssa ja lopulta havahduin siihen miten pahoja meidän jutut oikeasti oli. Kuuntelin pari ääniviestiä uudestaan ja olin melkein kauhuissani, eihän se ollut enää mitää hassua läppää. Viikonloppusuunnitelmatkin peruttiin seuraavan päivänä kun yksi ystävistä (ei N) tuli kätevästi "kipeäksi".
Toiveikkaana ajattelin että "no ehkä se oli vaan tää viikonloppu ja tää oli vaan joku isompi pöljäily vaan". Oon nyt tämän viikon kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen miten N mulle ja muille puhuu ja ei se kyllä vuolasta kehumista ole. Eilen N:lä taisi olla huono päivä koska erään toisen ystävänsä (mun luokkalainen, ollaan kavereita) kanssa purkivat kyrsiintymisensä minuun olemalla "vitsillä" veemäisiä koko aamupäivän. Haukkuivat ja verbaalisesti pieksivät minkä jaksoivat. Jutut meni lopulta siihen että ruokatunnilla lähdin kesken kaiken "vessaan" kun en viitsinyt kuunnella enää. Alkoi minunkin rautainen haarniskani kolhiintumaan. Hommassa eteenpäin, tirautin pienet itkut, toinen kavereista pyysi anteeksi ja N sanoi vaivaantuneesti ja hankalan oloisesti että "mä sanon nää jutut sit ihan vitsillä vaan elä ota tosissaas". Taisi olla pahoillaan.
Tänään se ei paljoa "vitsaillut" mutta katsotaan nyt.
N on siis muuten yksi parhaista tuntemistani ihmisistä ja todella hauskaa seuraa kun ei puhu pahoja. Nyt vain alkoi aivot raksuttamaan ja mietin että onko vaivan arvoista? Sanoo varmaan jonkin verran että kun N kertoi lähtevänsä eri lukioon kun minä niin olin ensisijaisesti helpottunut.