Tässä kohtaa ei sais erehtyä pitämään noita seikkoja minään merkkinä rajojen kunnioituksesta. Se ettei mitään tapahdu ei tarkota että joku on hyvä tyyppi, rajojen kokeilu ja jatkuva ruinaaminen/ehdottelu/"mitä jos"-puheet on jo merkkejä siitä ettei toinen ymmärrä tai välitä siitä mitä oot mieltä asiasta. Se että toinen ääneen spekuloi mitä tapahtus jos et pääsiskään pois sieltä viittaa vaan siihen että se ei tee mitään koska ei oo varma voisko sun reaktio tilanteeseen aiheuttaa sille ongelmia.
Tietynlaisesta seurasta on hirveen helppo saada huomiota, hyväksynnän tunnetta ja väliaikaista apua tylsyyteen. Oon ite harrastanu ihan samaa. Jossain kohtaa pitäs kuitenki pystyä vähän pohtimaan onko siitä itselle enemmän haittaa ku hyötyä. Sen jälkeen se on lähinnä tahdonvoimasta kiinni jatkaako tuota vai onnistuuko löytämään mielihyvää jotain muuta kautta. Huomio on sulle päihde siinä missä se alkoholi ja tupakkaki.
Sit jos mielenterveysongelmista puhutaan niin terapia ja/tai itsetutkiskelu ei oo koskaan haitaksi. Persoonallisuushäiriön kanssa aattelee helposti ettei sille kannata tehdä mitään koska se ei oo parannettavissa, tosiasia kuitenki on että niitä oireita ja tunteita voi oppia hallitsemaan ja sitä kautta vähentää niiden rajottavaa vaikutusta.
Siis tiedostan et siitä on mulla haittaa enemmän ku hyötyä ja sen et mun epävakaus ja sen aiheuttama impulsiivisuus lisää sitä riskiä et toimin itelleni haitallisesti, täs tapaukses et hakeudun uudestaan niien seuraan, minkä takia mietinki täs et miten estän itteeni sit ku iskee semmonen epävakausimpulsio.
Terapiaa oon saanu 2 vuotta (olisin saanu enemmäänki) mutta en koe et oisin saanu siit mitään apua mun persoonallisuushäiriöihin. Olettanen kyl et se oli pitkälti terapeutin vikaa koska sillonki ku laitoin sille viestii et oisko sil tilaa kalenteris ottaa mut asiakkaaks et epävakaus on se mun ongelma mihin tartten apuu nii se jatkuvasti puhu siit et joo ku sul on se kakssuuntanen ja jouduin vähän välii muistuttaa et mul on epävakaus. Sen lisäks ku rohkastuin sit yks kerta laittaa sille viestii siit et hei anteeks et voitasko jotenki panostaa siihen epävakauteen jatkos enemmän koska en koe et oisin saanu tosiaan apuu täst terapiast viel siihen nii seuraaval kerral se otti jonku kirjan esii ja selitti et joo hän vähän vilkas sitä ja katto et mikä tää epävakaa persoonallisuushäiriö on. Sit puhuttiin sil kerral asiasta ja seuraavil kerroil oli ku se ois unohettu kokonaan.
Siin vaihees tajusin et sitä terapeuttii ei kiinnostanu vittuukaa ja et tää oli nyt tässä. Sen jälkeen haettiin psykiatrin kaa mulle DKT:ta (dialektistä käyttäytymisterapiaa mikä on niin sanotusti sitä täsmähoitoa epävakaille) mut siihen en päässy koska niin pahat keskittymis- ja muistivaikeudet. Kävin siis ihan neuropsykologisis tutkimuksissa ja siel suositeltiin sitä jotain toisenlaista terapiaa mikä keskittyis siihen ja tää on nyt työn alla et pääsisin siihen terapiaan.
Must tuntuu et oon mun epävakauden kaa vähän heitteillä ja ku se viel vaikuttaa niin paljon mun elämään et oon ollu tosiaan koht 10v saikulla sen (ja masennuksen mut nykyään lähinnä epävakauden) takia..
Niin joo ja mun epävakaus onki rauhottunu täs 10v aikana aika paljonki ja oon joskus aikasemmin käyny ton DKT-kurssin (sillon ku just jäin saikulle) ja siit oli mulle tosi paljon apuu mut en tosiaan muista kaikkee ja olin sillon viel niin hoitovastanen etten ees yrittäny ottaa kaikkee iloo irti siitä (mitä kadun nyt syvästi).