azgeda
Asiantuntija
- Liittynyt
- 2.2.2021
- Viestejä
- 728
- Reaktioarvo
- 746
hän oli viime viikolla ihanan läheinen ja...voisinkin viime viikosta tehä keskustelun <3
meiän piti nähä tänään, mutta peruuntu joko huomiselle tai torstaille (ei tiietä vielä varmaks kumpi päivä). kysyin onko kaikki ok ja ei... hällä ilmeni taas se sama ahistus, mitä reilu kaks viikkoo sitten.
ihme kyllä, minuu ei ahista tällä hetkellä ollenkaan...? sillon viime kerralla se oli ihan mahotonta, miten paljon minuu ahisti ja miten ylitsepääsemättömältä se koko tilanne vaikutti. kaipa sitä luottoo on tullu nyt sen verran, että tietää kaiken järjestyvän ajallaan. jotenkin tää on vaan uutta miulle (se ettei minuu ahista).
kun sain tiedon kyseisestä asiasta, niin...luoja minuu ärsytti jonkin verran, ja tottakai harmitti myös. minuu harmitti se tieto, ettei toisella oo kaikki ok. ja minuu ärsytti se, että... hetki sitten kaikki oli vielä hyvin, mutta nyt yhtäkkii kaikki on kääntyny toisinpäin (toinen on taas etäinen), sekä...myönnettäkööt, että ärsytti myös tapaamisen peruuntuminen, kun olin sitä niin oottanu. MUTTA mie en missään nimessä syyllistä miun kultaa. mie tiiän, ettei tää oo hänen vika, ja mielen sisäset asiat vaatii aikaa. tottakai mie oon hänen tukena ja annan hälle sitä aikaa.
mie vaan toivon, että asiat ratkeis jälleen puhumalla, miten viimekin kerralla... tässä nyt eniten pelottaa se, että entä jos ei ratkeekaan puhumalla ja se tulee kestää pidempään, ja...pitää vaan oikeesti malttaa oottaa...? siinä vaiheessa se on miulle tavallaan uus tilanne ja...uudet tilanteet on pelottavia. mutta mie en nyt ajattele sitä, että "mitä jos", vaan katon ihan rauhassa!
minuu tosiaan helpottaa muistella viime kertasta tilannetta (miten hyvin se päätty) ja...kun muistelen, mitä hän sillon viime kerralla sano (vanno rakastavansa minuu ja ettei oo jättämässä minuu). se oikeesti helpottaa minuu tällä hetkellä hyvin paljon.
mie vaan jotenkin ihmettelen sitä niin paljon, etten oo yliajatellu mitään ja ettei minuu ahista (kerrankin). ehkä kun tää tilanne on jo kertaalleen koettu, niin nyt tää on sikäli tuttu juttu. kun sillon viime kerralla se tuli niin puskista, enkä ollu osannu yhtään aatella asiaa (toisin kun nyt oon ollu siihen varautunu, että "okei, hän saattaa entääntyy millon tahansa ja kyllä me siitä selvitään sitten").
mie laitoin tästä asiasta R:lle viestii. mie nyt ennen meiän tapaamista halusin jotenkuten sanoo sanottavani (mitä nyt mielenpäällä on). ennen kaikkee halusin hänen tietävän, ettei minuu ahista tällä hetkellä ollenkaan (ettei hän luule, että taas itken täällä) ja...että tuun pysyy hänen rinnalla ja tukena (tapahtupa mitä tapahtu). noh, hän sano että oon ihana (se on...kaikki kaikessa <3), vähän syytti taas itteään tästä tilanteesta ja kiitti minuu. yritin vakuutella, ettei tää oo hänen vika (vaikka saattaa tuntuu siltä), koska mielen sisäset asiat on tosiaan vaikeita. muistutin myös häntä, ettei minuu tarvii erityisesti kiittää, kun tätä nää parisuhteet on - toisen kuuntelemista, ymmärtämistä, rinnalla pysymistä ja rakastamista jopa niinä vaikeimpinakin hetkinä.
mie itseasiassa kirjotin hälle 7 sivun mittasen kirjeen siitä, kuinka paljon rakastan häntä. annan sen kunhan seuraavan kerran nähään (toivottavasti se piristäis ees jotenkin).
...lähtökohtasest miun piti se kirje kirjottaa sillon, kun on hänen synttärit, mutta...viime yönä näin aika ahistavaa painajaista (siitä pitää tehä kans kesu :D), joka sai miut tajuumaan, että... voin kuolla ihan millon vaan, joten halusin antaa sen kirjeen jo tänään.
meiän piti nähä tänään, mutta peruuntu joko huomiselle tai torstaille (ei tiietä vielä varmaks kumpi päivä). kysyin onko kaikki ok ja ei... hällä ilmeni taas se sama ahistus, mitä reilu kaks viikkoo sitten.
ihme kyllä, minuu ei ahista tällä hetkellä ollenkaan...? sillon viime kerralla se oli ihan mahotonta, miten paljon minuu ahisti ja miten ylitsepääsemättömältä se koko tilanne vaikutti. kaipa sitä luottoo on tullu nyt sen verran, että tietää kaiken järjestyvän ajallaan. jotenkin tää on vaan uutta miulle (se ettei minuu ahista).
kun sain tiedon kyseisestä asiasta, niin...luoja minuu ärsytti jonkin verran, ja tottakai harmitti myös. minuu harmitti se tieto, ettei toisella oo kaikki ok. ja minuu ärsytti se, että... hetki sitten kaikki oli vielä hyvin, mutta nyt yhtäkkii kaikki on kääntyny toisinpäin (toinen on taas etäinen), sekä...myönnettäkööt, että ärsytti myös tapaamisen peruuntuminen, kun olin sitä niin oottanu. MUTTA mie en missään nimessä syyllistä miun kultaa. mie tiiän, ettei tää oo hänen vika, ja mielen sisäset asiat vaatii aikaa. tottakai mie oon hänen tukena ja annan hälle sitä aikaa.
mie vaan toivon, että asiat ratkeis jälleen puhumalla, miten viimekin kerralla... tässä nyt eniten pelottaa se, että entä jos ei ratkeekaan puhumalla ja se tulee kestää pidempään, ja...pitää vaan oikeesti malttaa oottaa...? siinä vaiheessa se on miulle tavallaan uus tilanne ja...uudet tilanteet on pelottavia. mutta mie en nyt ajattele sitä, että "mitä jos", vaan katon ihan rauhassa!
minuu tosiaan helpottaa muistella viime kertasta tilannetta (miten hyvin se päätty) ja...kun muistelen, mitä hän sillon viime kerralla sano (vanno rakastavansa minuu ja ettei oo jättämässä minuu). se oikeesti helpottaa minuu tällä hetkellä hyvin paljon.
mie vaan jotenkin ihmettelen sitä niin paljon, etten oo yliajatellu mitään ja ettei minuu ahista (kerrankin). ehkä kun tää tilanne on jo kertaalleen koettu, niin nyt tää on sikäli tuttu juttu. kun sillon viime kerralla se tuli niin puskista, enkä ollu osannu yhtään aatella asiaa (toisin kun nyt oon ollu siihen varautunu, että "okei, hän saattaa entääntyy millon tahansa ja kyllä me siitä selvitään sitten").
mie laitoin tästä asiasta R:lle viestii. mie nyt ennen meiän tapaamista halusin jotenkuten sanoo sanottavani (mitä nyt mielenpäällä on). ennen kaikkee halusin hänen tietävän, ettei minuu ahista tällä hetkellä ollenkaan (ettei hän luule, että taas itken täällä) ja...että tuun pysyy hänen rinnalla ja tukena (tapahtupa mitä tapahtu). noh, hän sano että oon ihana (se on...kaikki kaikessa <3), vähän syytti taas itteään tästä tilanteesta ja kiitti minuu. yritin vakuutella, ettei tää oo hänen vika (vaikka saattaa tuntuu siltä), koska mielen sisäset asiat on tosiaan vaikeita. muistutin myös häntä, ettei minuu tarvii erityisesti kiittää, kun tätä nää parisuhteet on - toisen kuuntelemista, ymmärtämistä, rinnalla pysymistä ja rakastamista jopa niinä vaikeimpinakin hetkinä.
mie itseasiassa kirjotin hälle 7 sivun mittasen kirjeen siitä, kuinka paljon rakastan häntä. annan sen kunhan seuraavan kerran nähään (toivottavasti se piristäis ees jotenkin).
...lähtökohtasest miun piti se kirje kirjottaa sillon, kun on hänen synttärit, mutta...viime yönä näin aika ahistavaa painajaista (siitä pitää tehä kans kesu :D), joka sai miut tajuumaan, että... voin kuolla ihan millon vaan, joten halusin antaa sen kirjeen jo tänään.