Oon bi, grey ace ja genderqueer eli hyväksymistä riittää niin maan perkeleesti. Mietin että miks helvetissä kaikki pitää olla mulla normista poikkeavaa, tähän päälle vielä se kuinka mun ikäpreferenssi on aika lailla yli 50-vuotiaat niin tosiaan ei oo helppoa aina olla ittensä kanssa, oikeestaan hyvin harvoin on helppoa koska aina joku noista asioista ahistaa ja ihmiset vittuilee (netissä varsinkin, äääää). Tavallaan siis miellän ton ikäjutunki mun suuntautumiseen kuuluvaks kosk sitähän se on vaikka se ei ookaa tiukasti sen ikäset mut usein. En oikein ees tiiä miten oon saanu positiivisemman olon itestäni, mut emt tosin kyl mulle säännöllisesti tulee kriisejä anyway. Milloin se on biseksuaalisuudesta ("voi ei en oo normaali hetero") milloin sukupuolesta ("voi ei en oo niinku cis naiset joten oon ällöttävä ja huono, olisinpa niinku kaikki normaalit naiset, kukaan ei voi tykätä must"), milloin harmaaseksuaalisuudesta ("voi ei en oo ees useimpien mielestä olemassa oon varmaa keksiny tän päästäni oon varmaa oikeesti alloseksuaali miks yritän olla uniikki lumihiutale voi ei miks keksin termejä päästäni oon iha samanlainen ku alloseksuaalitki") ja milloin ikäpreferenssistäni ("voi ei yäk oon ällöttävä ja huono ja en saa tykätä tosta en missään nimessä saa kehittää tunteita tohon, lopeta lopeta lopeta heti, mikä mus on menny vikaan, mitä mulle on tapahtunut et kasvoin vinoon, tää ei oo ees normaalia tää on ällöttävää, kukaan ei tuu ikinä hyväksymään mua"). En ees tiiä mikä on ollu vaikein hyväksyä, ku kaikki on mussa niin vinossa ja tbh oon vasta sukupuoleni kanssa siinä kohassa että en ees pysty uskomaan sitä viel. Ja uskon edelleen että feikkaan sen. Biseksuaalisuuden hyväksymisprosessi oli ihan hirveen vaikeeta, peruskoulussa ja lukiossakin vielä olin ihan lukossa enkä sanonut edes kavereillekaan halaistua sanaa ja kun ne kyseli mult et ooksä varma ettet sä tykkää naisista ni sanoin et en kyl tykkää iha oikeesti ja uskoin sen iteki. Koska sillon must tuntu etten tykkää, vaikka kirjaimellisesti olin ollu ihastunu mun: tanssinopeen, kaveriin, kahteen tyttöön kesäleiriltä ja ihan pienenä yhteen mun kaveriin vielä. Tosin se oli kai niin "lievää" että kuittasin ne jonain muuna. Vaikka oikeasti ei se edes niin lievää ollut mutta en vaan suostunut hyväksymään että se on totta. Kerran tanssiharkoissa menin (ihan muunkin ahdistuksen takia kyllä) pukkariin itkemään kesken treenien ja mietin siellä et onks tää oikeesti totta, voinko mä oikeesti olla sellanen ja tykkäänkö mun opesta vai ihailenko sitä. Vittu olin lukossa ja ekan kerran ku ees puhuin mun kavereille että saattaisin olla bi oli vasta vuonna 2015 eli lukion ekalla. Nykyään mä oon kavereilleni ihan avoin siitä en mitenkään peittele sitä tai mitää, tosin vanhemmille en ole vieläkään oikein kertonut vaikka en tiedä aavistaako ne. Muunsukupuolisuuteen ne ei taida edes uskoa että ei varmaan kannata puhua siitä kun ei se edes mitään auttaisi. Mutta ei mun sinänsä tarviikaan koska mulla ei oo mitään tarvetta muuttaa mun kehoa, vaihtaa nimeä tai muuta ja kuitenkin olen myös tyttö joten ei sillä niin väliä. Osa kavereista tietää sukupuoli- ja aseksuaalisuuspohdinnoistani myös, mutta en oo kertonu oikeen et mihin tulokseen oon toistaseks päätyny, ne tietää vaan vähän jotain että must tuntuu tältä. Ikäjutun suhteen moni kaveri on itse asiassa aika unsupportive ja se harmittaa kyllä, siks en enää oikei viitti paljon puhua ihastuksistani niille. Vanhemmatkin on vähän niin ja näin sen kanssa, kyl ne varmaan sitä outona pitää/pitäis (en oo iha varma tietääks ne) mut tuskin ne nyt ihan täysin siitä järkyttyis. No emmä tiiä kyl varmaan jos rupeisin seurustelee jonku viiskymppisen kaa ni olisha ne varmaa pettyneitä ja se tuntuis niistä oudolta. Tuntuisi se mustakin oudolta. Mut silti oikeelta.
Harmi et oon tämmönen nelinkertainen pettymys kaikille :D en oo siis hyväksynyt itteäni loppujen lopuks kovin hyvin kai minkään suhteen, uskon että jonkun kanssa jutteleminen vois tehdä mulle ihan hyvää ja siks mut ohjattiinkin yhteen paikkaan, jonne tosin en oo vielä saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä.