Tarinat Lumihiutaleita // novelli

[liljakukkiA]

— Luku 1 —



Hevonen tuntuu allani virtaisana kuin lohikäärme. Se astelee pitkiä, letkeitä askelia saaden minut tuntemaan oloni kevyeksi. Kaksi ystävääni kävelevät hevosillaan takanani jutellen vilkkaasti keskenään, mutta itse nautiskelen kolean syyskelin auringosta. on syyskuun ensimmäinen päivä mutta kelit ovat viilenneet jo urakalla. Tuntuu että kaikki vain valittavat alkavasta kylmyydestä kesän jäljiltä, mutta minä ainakin nautin siitä - no, ainakin siihen asti kunnes loskakelit saapuvat taas keväällä.



”No niin etana, nyt vauhtia!” ystäväni Linnea huutaa takaani jolloin kannustan ruunikon hevosen allani nauraen raviin. Daim - joka on hevosen nimi - pärskähtelee allani kun ravaamme tasaista metsäpolkua keventäen. Tunnelma on ihanan rento, ja se saa minut todella hyvälle tuulelle.



Saavumme punaisen tallin pihalle kun on alkanut jo hämärtää. Laskeudun ylläpitohevoseni selästä posket punaisina, viimeinen laukkapätkä oli ihanan hurja. Punertavat hiukset omaava ystäväni selittää kiivaasti siitä kuinka hänen koneensa meni rikki ja netistä tilattuaan uuden toimituksessa kuulemma kestää. Nyt hänen pitää lainata koululta konetta ja hänen sanojaan käyttäen; ”sillä paskalla ei mitään tee”. Naureskelemme toisen ystäväni Ellenin kanssa tuohtuneelle Linnealle joka taluttaa juuri hevostaan karsinaan. Seuraamme omiemme kanssa perässä ja tunnen jaloissani jo painavan. Pieni stressi istuskelee takaraivossani sillä minulla on vielä pari koulutehtävää tekemättä ja kello lähentelee kahdeksaa. Pitäisi ehtiä ajoissa kotiin jotta ehdin ajoissa nukkumaan ja heräisin aamulla virkeänä. Äiti jaksaa muistuttaa hyvien yöunien tärkeydestä.



Hoidamme hevosemme nopeasti yöpuulle, ja kun olen tarkastanut hoidokkini ruuat ja vedensaannin, vaihdan tallivaatteeni ja saappaani huppariin, legginseihin ja tennareihin. Tungen kamani minulle varattuun kaappiin kun ystäväni tulevat sosiaalitilan ovelle.



”Me lähdetään nyt, ootko varma ettet halua kyytiä? Ei siitä ole vaivaa”, Ellen katsoo minua kysyvänä. Koska hän ja Linnea asuvat lähekkäin, he tulevat kimppakyydillä tallille. Minä asun kuitenkin aivan eri suunnassa, joten pudistan päätäni.



”Äh, ei tästä ole pitkä, mä meen sen bussilla nopeasti”, huikkaan ja heilautan kättäni. ”Hyvää yötä, nähdään huomenna!”



Tytöt sanovat hyvästit ja lähtevät tallista jättäen ainoaksi ääneksi hevosten rouskutuksen kun ne syövät heiniään. Nappaan kuulokkeet taskustani ja painan ne päähäni. Yhdistän bluethootin ja laitan musiikin soimaan, en kuitenkaan niin kovalle etten kuulisi mahdollisia vaaroja. Sitten lukitsen kaappini, suljen tarvittavat ovet ja sammutan tallista valot.



Kun kävelen noin kahden kilometrin matkaa bussipysäkille, alan katua etten hyväksynyt kyytiä. Syrjäinen alue on hiljainen ja ilta on jo pimentynyt päivien lyhenemisestä johtuen. Täällä ei edes ole suojatietä, joten joudun kävellä katulamppujen kelmeässä valossa todella lähellä tietä. Saan koko ajan vilunväreitä sillä housuni ovat aivan liian ohuet. Otin sentään lapset mukaani, mutta muuten olen jäässä. Vilkuilen vainoharhaisena ympärilleni koko ajan, ja meinaan saada sydärin kun joku auto tööttää takanani. Hypähdän hieman eteenpäin ja käännähdän kohti harmaan volvon kirkkaita valoja. Nappaan kuulokkeet pois päästäni ja tungen ne olalla roikkuvaan kangaskassiini. Autosta avaa ikkunan nainen ajajan paikalta, pelkääjän puolelle en näe. Hän näyttää ystävälliseltä, mutta polkkatukka saattaa hämätä.



”Tarvitsetko kyytiä? Me ollaan Viljamin kans menossa tonne Pientielle päin”, hän kysyy hymyillen ystävällisesti. Mietiskelen hetken päättäen sitten luottaa näihin tuntemattomiin ihmisiin.



”Se olisi mukavaa, kiitos”, sanon ja astelen takapenkin oikeanpuoleiselle ovelle avaten sen. Istahdan lämpimälle penkille ja napsautan turvavyön kiinni. Nainen katsoo minua peruutuspeilistä hieman tarkastellen.



”Asutko sä missä päin?” hän kysyy ja lähtee liikkeelle. Etupenkillä istuva poika on hiljaa.



”Öh, mut voi jättää siihen bussipysäkille joka tulee tossa liittymän jälkeen”, sanon hymyillen varovasti. Niin paljon en tuntemattomiin kuitenkaan luota että osoitettani kertoisin.



”Hyvä vaan tollainen varovaisuus, maalaisjärki on oltava”, nainen nauraa ja tajuan että hän varmasti tajusi miksen kertonut osoitettani. Nolostun jopa hieman mutta silloin poika etupenkiltä avaa sanaisen arkkunsa.



”Mutsi, anna sen nyt olla rauhassa. Ties miks kidnappaajiks se meitä epäilee”, hän tuhahtaa väsyneellä äänellä. Jostain syystä se saa pieniä pyörteitä vatsaani, mutta en kiinnitä siihen enempää huomiota. Harmikseni en näe pojan kasvoja, sillä istun juuri hänen takanaan. Hänellä on kyllä ruskeat hiukset mutta muuta en osaa sanoa tästä kulmasta ja se saa minut turhautuneeksi.



”Älä nyt”, hänen äitinsä nauraa. En tiedä mitä positiivisuuspiikkejä tuo mamma on vetänyt mutta kelpaisi minullekkin ainakin maanantaiaamuisin.



Kun saavumme pysäkilleni, onnekseni bussin saapumiseen ei ole enää kauaa. Kiittelen vuolaasti kyydistä mutta Jataksi esittäytynyt nainen sanoo sitä vain junttien avuliaisuudeksi. Astun ulos autosta ja menen pysäkille istumaan jolloin auto ajaa pois. Samalla tajuan etten huomannut katsoa sen Viljamin ulkonäköä sitten yhtään. Hyvin meni taas Eveliina.

***

Eli siis, halusin nyt aloittaa sen novellin mitä joskus helmikuussa täällä kyselin kuka olisi kiinnostunut. Juoni liittyy lukiodraamaan (yllätys) mutta tähän sisältyy myös hevosia ja tallielämää yms. Yritän kirjoitella lukuja ahkerasti, risuja ja ruusuja saa kommentoida alas! <3

 

[liljakukkiA]

— Luku 2 —

Herätessäni aamulla puoli seitsemältä, nousen miltei innolla ylös. Puen nopeasti päälleni ja juoksen alakertaan syömään aamupalaa. Jopa äitini ihmettelee aamupirteyttäni sillä yleensä olen kuin persuksille ammuttu karhu aamuisin. Intoni johtuu siitä että lukiossamme pidetään syystanssit uutena perinteenä ykkösille, ja minä pääsin suunnittelemaan niitä! Harmikseni ystäväni eivät innostuneet vaan halusivat vain päästä juhlimaan, mutta itse olen järjestelijä tyyppiä. Toisaalta, siellä on myös ihmisiä jotka pidän itsestäni kaukana, ja niihin kuuluu myös Jannika Päästäinen. Olemme vihanneet toisiamme kasiluokalta asti kun hän levitteli minusta huhuja ympäri koulua että olisin muka ollut paksuna ja sen takia kuukauden pois koulusta. Poissaoloni johtui vain siitä että vierailimme Espanjassa asuvan mummomme luona viimeistä kertaa sillä hänellä oli syöpä. Hänen ajatteleminen saa myslim syömisestä hieman hankalaa joten pudistelen menneet mielestäni.

Mitä sanoinkaan menneiden nielemisestä? En muista enää. Sillä samalla sekunnilla kun astuin sisään saliin jossa suunnittelut on jo aloitettu arvatkaa vaan itse neiti täydellisyyden johdolla, minut määrätään hakemaan maaleja jostain vitsin varastosta enkä edes pääse miettimään koristeita sun muuta. Snäppään kuumeisesti snäppiryhmäämme Linnealle ja Ellenille jotka osoittavat myötätuntoaan psykan tunnilta. No, saanpahan ainakin viettää aikaa muualla kuin tunnilla istuen. Toisaalta jouduin tekemään paljon tehtäviä etukäteen sillä en halua istua viikonloppuna läksyjen ääressä.

Kun vihdoin saan maalit kaivettua koulun varaston ylähyllyltä erittäin epävakaalla alustalla seisoen, lähden kävelemään kohti salia. Jos ette tienneet, neljän maalipurkin jossa on kussakin puolitoista litraa on todella vaikea kantaa varsinkin yksinään, ja tuskanhiki kohoaa jo otsalleni. En näe eteeni juuri ollenkaan ja se vaikeuttaa navigointia. Onneksi sali sijaitsee suoraan käytävän päässä, mutta käytävä taas näyttää jatkuvan ikuisuuden. Kun olen vihdoin pääsemässä lähelle, tunnen kompastuvani mattoon joita on laitettu käytävälle kuraisten kenkien jättämien jälkien ehkäisemiseksi. Nyt se saa minut kuitenkin lentämään rähmälleni ja niin myös maalipurkit saavat kokea elämänsä lennon. Kaikesta tästä kuuluu todella kova ryminä jolloin ryhmä ihmisiä tulee salista katsomaan mitä oikein tapahtuu. Kasvoni ovat varmasti kirjo punastumisen eri sävyjä kun nousen lattialta ja puhdistelen vaatteitani. Ihmiset onneksi lähtevät pois jatkamaan hommiaan ja maalipurkit eivät avautuneet - luojalle kiitos. Mieltäni pistelee sillä tämä tehtävä olisi kuulunut Jannikalle eikä minulle.

”Anna mä autan”, tutun kuuloinen ääni sanoo takaani ja saa minut kääntymään 360 astetta ympäri. Edessäni seisoo poika jolla on sinivihreät silmät, ruskeat vallattomat hiukset ja hän on minua arviolta 15cm pitempi. Huomaan hänen kantavan työkalupakkia joten hänkin on varmaan kuormajuhtina.

”Kiitos”, vastaan ja nappaan kaksi purkkia käsiini kun hän ottaa kaksi. Hän hymyilee ja lähtee sitten salia kohti. Jään tuijottamaan hänen takataivossn enkä edelleenkään keksi mistä muka tuntisin hänet joten lähden myös takaisin saliin.

Kun viisi tuntia myöhemmin pääsen vihdoinkin lähtemään, olen lopen uupunut. Koko tämän ajan olen maalannut lavasteita ja askarrellut todella monia koristeita, siis monia. Käsivarsiani särkee ja saan hädin tuskin heitettyä repun olalleni. Keräilen vielä loppuja kamojani penkiltä jolla pidimme aina välillä taukoja, kun eteeni purjehtii henkilö joka halveksii minua kuten minä häntä. Jannika. Hänen eyelinerinsä lähettävät pieniä salamoita katseellaan joten nostan kulmiani näyttäänseni edes hieman uhkaavalta.

”Aika komea kaatuminen oli”, hän naurahtaa pilkallisesti räpsytellen tekoripsien korostavia vihreitä silmiään. Se saa minut pyöräyttäymään silmiäni.

”Vautsi Jannika, sä oot vahingoniloinen. Mahtavaa”, sanon ja taputan kuivasti käsiäni. Sitten kävelen hänen ohitseen ja livahdan pois salin ovista puristaen käsiäni nyrkkiin. Tuolla ihmisellä on henkisiä ongelmia, sen minä sanon.

Istuessani isossa parisängyssäni peittojen ja tyynyjen ympäröimänä tekemässä äikän esseetäni, joku koputtaa oveeni. Nostan kuulokkeet korviltani ja huikkaan sisään kutsun. Ovi aukeaa hitaasti ja äitini kurkkaa sisälle.

”Hei, tulin vain kysymään että aijotko huomenna mennä tallille? Menen lounaalle ystäväni kanssa joten voin helposti heittää sinut”, äiti selittää kietotuen neuleenseensa. Hymyilen mutta pudistan päätäni.

”Ei kiitos, mun pitää huomenna lukea kokeisiin ja sen jälkeen meen Linnealle käymään. Meen sitten perjantaina taas.”

Äiti nyökkää hyväksyvästi ja sulkee oven onneksi mennessään. Kesti hetki ennen kuin perheenjäseneni oppivat että minun oveeni koputetaan ja se myös suljetaan lähdön tultua. Ainut joka ei lupaa tarvitse on koiramme Dindin, mutta hän onkin aivan erilainen olento kuin muut. Kun olen palaamassa esseeni pariin huomaan Facebookissa tulleen kaveripyynnön. Se on siltä pojalta joka auttoi minua maaliämpäreiden kanssa aijemmin. Mistäköhän hän on saanut nimeni selville? Klikkaan kuitenkin hyväksy ja menen hänen profiiliinsa. Viljami Ojanen, käy meidän lukiota ja on ollut kesätöissä viime kesänä rautakaupassa. Lempi musiikkigenre on räppi ja rock, elokuvat ovat Urhea ja Lord of the rings trilogia. Kun tajuan Urhean olevan se Disney leffa, naurahdan ääneen. Ainakin hän on rohkea ilmaisemaan mielipiteensä. Jatkan stalkkaustani innolla, lempiruoka on lasagne, lempi paikka on - en meinaa uskoa silmiäni - Espanjasta, ranta nimeltä Cala Galdana. Olen käynyt tuolla samaisella rannalla varmaan kymmenen kertaa, sillä mummoni asui sen lähellä. Huomaan käyttäneeni jo kauan kallista aikaa sillä esseeni pitää olla tänään valmis. Lupaan itselleni tutkiskella vielä hieman kunhan kouluhommat on taputeltu.

”Okei, mä löysin sen Instagramista ja pyysin seurata, mutta se ei ole vielä hyväksynyt sitä. Ja aatelkaa et sen lempi paikka on sama ranta millä mä oon istunut ihan sika monta kertaa!” selitän tohkeissani ystävilleni jotka kuuntelevat tarkkaavaisina. Istumme koulun ruokalassa edessämme ostamamme salaatit sillä kouluruoka ei ole vaihtoehto, mutta kukaan ei ole vielä koskenutkaan ruokaansa. Tytöt ovat kuunnelleet tarkkaavaisina kertomustani, ja samalla olemme yrittäneet bongailla tätä salaperäistä Viljamia koulusta, turhaan. En tiedä onko hän kadonnut tai jotain mutta ei häntä näy.

Kun koulupäivä lähenee loppuaan olen jo luovuttanut toivon hänen näkemisestään. En edelleenkään saa päähäni missä olisin hänet tavannut sillä hän näyttää tutulta, mutta voin kyllä kuvitellakkin. Viimeisen tunnin jälkeen kävelen lukiomme kirjastoon lainaamaan kirjaa joka meidän pitäisi lukea ja arvostella. On aika ylellistä että lukiolla on oma kirjasto, ja se on asia millä on kiva, joskin vähän outoa flexata. Kävelen hiljoksiin kohti fantasian hyllyä mutta tarkkailen myös muita hyllyjä. Tykkään lukea tietokirjoja, varsinkin niitä jotka kertovat hevosista. Ja kun katselen josko uusia olisi tullut, katseeni osuu siihen henkilöön ketä olen etsinyt koko päivän. Viljamiin. Mutta se, kenelle hän puhuu saa minut piiloutumaan hyllyjen väliin. Sillä hänen edessään kikattelee silmiään räpsytellen Jannika jolla on selvästi täysi iskuyritys päällä. Hän iskee silmänsä aina niihin keistä minä olen edes pikkiriikkisen kiinnostunut. Huokaisen lannistuneena, nappaan kirjani ja suunnistan äkkiä tiskille yrittäen pyyhkiä näyn mielestäni.

”Siis siellä se kikatteli ihan autuaana sille salaperäiselle jätkälle josta puhuin”, valitan Linnealle joka on kanssani FaceTimessä samalla kun alleviivailen kokeisiin tulevia juttuja. Hän nyrpistää nenäänsä ja kirjoittaa samalla muistilapulle jotain. Olemme siitä erilaisia että opiskelutekniikkamme on aivan erilanen. Toisaalta, molemmilla se toimii joten mitäs siitä sitten.

”Yök, Räähkä-Jannika vauhdissa”, ystäväni sanoo ja näyttelee oksentavansa. Minä naurahdan mutta vakavoidun nopeasti.

”Okei, vaihdetaan aihdetta ennen kuin mun pää räjähtää. Tuutko sä mun kanssa huomenna tallille?” kysäisen ja alleviivaan taas yhden lauseen vihreällä promarkerilla. Linnea kiepauttaa hiuksensa nutturalle ja näyttää apealta.

”Sori, mä en pääse kun meen käymään siellä mun tädillä”, hän sanoo irvistäen. Nyökkään ja pyörittelen tussia kädessäni. Menen sitten näköjään yksin sillä Ellen on menossa järjestämään kirpparipöytäänsä. No, Daim on mukavaa seuraa yksinkin, lohdutan itseäni ja alleviivaan taas uuden lauseen.

Kun kävelen perjantai-iltapäivänä tallille musan soidessa korvissani tajuan vihdoin mistä se salamyhkäinen Viljami on tuttu. Hän ja hänen äitinsä antoivat silloin kyydin minulle kun kävelin yksinäni kylmässä syysillassa. Opin kyllä siitä läksyni sillä nykyään minulla kunnon vaatteet kävelymatkan kävelemiseen. Mutta silti, miksi hän ei ole maininnut asiasta. Jannika varmaan on pitänyt kiireisenä, ääni sisälläni huomauttaa. En tiedä edes miksi välitän, sillä emme edes tunne Viljamin kanssa.

Saapuessani tallille, sen pitäjä, Alina on paikalla. Hän on noin 35 vuotias iloinen lyhyet vaaleat hiukset omaava nainen mutta nyt hän näyttää huolestuneelta. Otan kuulokkeet korviltani ja kävelen hänen luokseen.

”Hei”, sanon ja kosketan hänen olkapäätään. ”Onko kaikki hyvin?”

”Kyllä on, Daim jo odotteleekin sinua karsinassaan. Hain sen valmiiksi, mutta nyt minun pitää mennä”, hän sanoo ja kiirehtii pois. Kummastelen käytöstä mutta kohautan olkiani ja kävelen ruunan karsinaan.

”Mitäs sanot? Oliko se epäilyttävää?” kysyn hevoselta taputellen sitä. Se vain katsoo minua lempeillä silmillään ja hamuaa kättäni. ”Joo, niin mäkin ajattelin”, kuiskaan.

***

kirjoitin sitten heti uuden luvun perään, hupsista :D katsotaan pysyykö tiuha tahti vai väheneekö, toivotaan että pysyy! <3

 

[liljakukkiA]

— Luku 3 —



Lauantai-päivän valjetessa joudun taas lähteä aamusta koululle. Joutuessani herätä seitsemältä hieman kadun tätä haluani suunnittelukomiteaan, mutta asioita valaisee se että Jannika ei ole tulossa. Hän on jossain manikyyrissä aina lauantaisin joten minun ei onneksi tarvitse katsella hänen naamaansa. Olen utelias näkemään Viljamin, ja toivonkin että hän on siellä. Olisi mukava kiittää häntä autokyydistä ja jutella hieman.

Kurvaan pyörälläni koulun pihalle ja onnekseni tiet olivat sulat ja pääsin suhteellisen nopeaa pyörällä tänne. Lukitsen joponi ja lähden kävelemään kohti ovia. Yrittäessäni avata sitä, tajuan sen olevan lukossa. Rynkytän ovea hetken ja huokaisen sitten syvään. Ehkä joku salista voisi tulla avaamaan oven? Harmikseni en tunne sieltä ketään, paitsi Viljamin sen autokyydin perusteella. Niinpä menen Facebookin messengeriin ja painan soiton menemään nostaen puhelimen korvalleni.

”Haloo?” hän vastaa. Puheensorina taustalla saa minut ärsyyntymään siitä että olen lukkojen takana syysviimassa kun minun pitäisi olla tuolla.

”Hei, sori kun tällä tavalla mesen kautta soitan mutta mä oon täällä ulkona lukkojen takana kun nää tyhmät ovet ei aukea”, selitän ja facepalmaan itselleni. Kuulostan joltain viisi vuotiaalta joka on jätetty leikeistä ulos.

”Niinkö? Voi perse, oota mä tuun”, hän sanoo ja sulkee puhelun. Haron hiuksiani jotka ovat meinanneet mennä aivan takkuun tuulessa ja kurkin ikkunoista milloin pelastajani saapuu.

Parin minuutin kuluttua ovet vihdoin aukeavat ja pääsen pujahtamaan lämpimään. Käteni ovat aivan jääkylmät ja puhaltelen niihin saadakseni jotain toimintaa aikaiseksi. Huomaan kuinka Viljami laittaa tiiliskiven oven pidäkkeeksi joka saa minut kummastumaan.

”Miks toi tiili ei ollu mulle pitämässä ovea?” kysyn katsoen Viljamia joka hieraisee kiusaantuneena niskaansa - todella söpösti muuten.

”Siinäpä se, mä muistaakseni kyllä laitoin sen mutta ehkä mä unohdin, anteeks.”

”No jaa, ei se mitään”, kuittaan hymyillen. Viljami vastaa hymyyn ja lähdemme rupatellen kohti salin ovea.

Saapuessamme saliin suuni loksahtaa auki järkytyksestä. Tiedän jo kuka nappasi tiilen oven edestä, sillä tietenkin Jannika huitoo ympäri salia neuvomassa ihmisiä ja aina välillä pöyhii tukkaansa ja lisää huulipunaa. Nähdessään meidät ovensuulla hän singahtaa Viljamin luokse kuin raketti saaden minut kihisemään raivosta. Onko hän niin epävarma että joutuu lukitsemaan minut ulos pärjätäkseen? Anna minun kaikki kestää.

”Ihmettelinkin mikä sulla kesti”, hän sanoo Viljamille ja hihittää. Minua taas hän mulkaisee. Huokaisen ja lähden pois heidän luotaan, sillä oksennus on jo lähellä. Menen auttamaan muita jotka maalaavat isoja puulavasteita mihin kiinnitetään ne lehdet mitä toisena päivänä askartelin. Työhön vain.

Koko parituntisen aikana voin huomata kuinka Jannika ei tee tippaakaan töitä, kulkee vain Viljamin perässä ja pälättää tälle, räpsyttelee paholaisen silmiään ja nauraa kuin joku hullu. Minä taas maalaan lavasteita, siivoan salin lattialle joutuneita roskia, askartelen lisää lehtiä ja seuraan heidän seurusteluaan surkeana. Jannikallahan piti olla se joku manikyyri, en ymmärrä mitä hän täällä tekee. Kun talkoot lähenevät loppujaan lähden etsimään vessaa pestäkseni maalitahroja irti käsistäni. Oloni on tukala ja haluaisin vain äkkiä kotiin Ben&Jerry jäätelöpurkin luo.

Hinkatessani käsiä lavuaarissa pois oranssisa maalista, joku kävelee aukinaiselle oven suulle. Hän nojaa karmiin ja katsoo touhuani huvittuneena. Vilkaisen häntä sivusilmällä ja tajuan sen olevan Viljami. Mitäköhän hän täällä tekee, eikö hänen pitäisi olla Jannikan kiherryksen ympäröimänä.

”Ei se lähde tolla”, Viljami opastaa kun pesen käsiäni ehkä jopa hieman raivokkaasti. Huokaisten suljen hanan ja kuivaan käteni paperiin.

”Tiedän kyllä”, sanon ja käännän itseni niin päin että nojaan selkä edellä lavuaariin. ”Missä Jannika on?”

”Johonkin varastoon se tais mennä hakemaan jotain glitteriä”, Viljami sanoo ja kuulen ehkä pilkahduksen kyllästyneisyyttä hänen äänestään.

”Ai niin. Kiitti muuten siitä kyydistä silloin yhtenä iltana, se auttoi tosi paljon”, kiitän ja sipaisen hiuksiani korvan taakse. Viljami nyökkää ja hymyilee.

”Ole hyvä vaan. Aijoksä tulla Sampan bileisiin tänä iltana?” hän kysyy saaden minut hämmentymään.

”Kuka Samppa?”

”Samuel Kankaanpää, se on mun hyvä kaveri ja sen vanhemmat on rikkaita niin sillä oon yleensä hyviä kemuja”, Viljami selittää minulle. En yleensä liiemmin biletä, mutta ainakin voisin bileissä tutustua Viljamiin paremmin. Jos siis se räähkä pysyy kaukana.

”Katotaan”, sanon ja lähden hänen ohitseen hakemaan salista tavaroitani. Hipsiessäni hänen ohitseen olkapäämme hipaisevat, enkä voi sille mitään että tunnen sisälläni pienen säväyksen.

Kerään salista kamani ja lähden pyörälleni, joka nojaa samassa paikassa mitä ennemminkin. Kun ajan pois lukion pihasta, huomaan Jannikan seisovan parkkipaikalla tuijottamassa minua. Hymyilen hänelle viattomana ja voin kuvitella kuinka hänen sisällään kiehuu. Eveliina 1, Jannika 0.

”Totta kai me mennään niihin bileisiin!” Linnea huudahtaa ryhmäpuhelussamme missä on minä ja Ellen hänen lisäkseen. Nauran punertavahiuksisen ystäväni innokkuudelle.

”No hyvä, Ellen ootko sä siis tulossa?” kysyn ja katselen samalla vaatekaappini sisältää. Tiedän Ellenin olevan ujompi eikä hän välttämättä viihdy niin isoissa ihmismassoissa mitä Linnea.

”No, kaippa mä voisin kunhan lupaatte pitää mulle seuraa”, hän sanoo ja hymyilee suloista hammashymyään. Lupaamme Linnean kanssa molemmat ja olen onnellinen saadessani seuraa bileisiin. Toki niiden agenda on enimmäkseen saada lisää tietoa Viljamista, mutta silti!

Kun kello on kymmenen, saavumme kävellen Samuelin, tai Viljamin sanoin Sampan megarikkaiden vanhempien talolle. Se on kyllä hieno, mutta ei minun makuuni. Linnea tuijottelee sitä suu auki ja voin kuvitella kuinka hän ihailee tätä taloa ja varmasti sen omistajaakin. Vilkaisen hermostuneena itseäni puhelimen etukamerasta. Suoristin hiukseni ja puin päälleni valkoisen collegepaidan jossa on musta raita keskellä, mustat revityt farkut ja valkoiset nilkkurit. En halunnut olla liian hienona joten meikkasin vain kevyesti ja ripustin kaulalleni korun jonka sain mummiltani. Se on pyöreä ja koristeltu timantein. Hyvin tärkeä minulle, ja toivon ettei se mene hukkaan. Päällysasusteena on vain musta tuulitakkini jonka taskuissa minulla on varalla laturi ja pikkuvesipullo. Haluan pysyä selvänä enkä todellakaan aijo vetää mitään kännejä. Minä ja Ellen olemme ennenkin tarkkailemassa, Linnea varmasti bilettää senkin edestä.

Seisottuamme pihalla riittävän kauan kävelemme taloon joka on yllättävän täynnä ihmisiä. Luulenpa että porukkaa on tullut myös naapurilukioista sillä en tunne osaa ihmisisä ollenkaan. Sisällä on hämärää ja joku remix soi taustalla isoista kajareista nurkassa. Ihmiset tanssivat, osa on terassilla jonne ovi on auki ja osa vain istuskelee sohvalla tai portaiden juuressa. Yläkerrasta kuuluu myös jotain melua mutta en halua todellakaan mennä tutkimaan tarkemmin. Kävelemme keittiöön jossa on pöytä täynnä serpentiiniä, sipsi- ja karkkikulhoja ja juomia sekä boolia. Nappaan itselleni yhden siiderin, Ellen ottaa vain limsaa ja Linnea ottaa boolia.

”Hyvää!” hän huutaa melun ylitse hörpättyään sitä. Railakas ystävämme vetää mukinsa tyhjäksi yhdellä kulauksella ja täyttää jo uutta, jolloin katsomme Ellenin kanssa toisiamme merkitsevästi. Meidän tehtävänämme on katsoa että ystävämme pysyy aisoissa.

Noin puoli tuntia kuluu kun vain hillumme ympäriinsä ja vaihdanpa myös pari sanaa oppilaiden kanssa jotka tunnen tanssien suunnittelukomiteasta. Jostakin syystä satun vilkaisemaan ovelle jolloin huomaan Viljamin astuneen sisälle. Hänen vanavedessään tulee ihan hyvännäköinen, selvästi afrikkalaisjuurinen poika ja toinen, blondit kiharat hiukset omaava kaksilahkeinen. En halua vaikuttaa liian innokkaalta, joten keskityn juttelemaan Linnean ja Ellenin kanssa. Se on virhe, sillä kun seuraavaksi käännän katseeni he ovat hävinneet. Kurtistan kulmiani mutta en ehdi miettiä sitä sen enemmän kun jo vahvassa hiprakassa oleva Linnea vetää meidät hihoista ulos terassille. Ellen näyttää kiusaantuneelta sillä olemme saapuneet näköjään kutualueelle, eli juuri sinne mihin parit tulevat nuolemaan. Joku on täyttänyt uima-altaan nurmikolle ja porukka poikia räkättää siellä vaatteet päällä.

”Jollakin noista on varmasti kuume huomenna”, sanon Ellenille joka nyökyttelee sanoilleni. Huokaisen syvään, olikohan tämä virhe. Linnea lähtee taas sisälle joten kiirehdimme hänen peräänsä, lapsenvahteja kun olemme.

Kuluu toiset kolmekymmentä minuuttia enkä näe Viljamista edelleenkään vilaustakaan. Alan jo kyllästyä joten meinaan jo ehdottaa tytöille että lähdemme pois. Linnea tanssii olohuoneessa muiden kanssa kun minä ja Ellen seisomme keittiön syvennyksessä pitäen häntä silmällä. Ellenkin näyttää siltä että haluaisi olla ihan missä vain muualla, jolloin päätän avata suuni.

”Hei, pitäskö meidän läh—” en saa sanaani loppuun kun hän astuu keittiöön. Viljami. Suljen nopeasti suuni sillä mitä väliä jos olemme täällä vielä vartin. Mietiskelen pitäisikö minun lähestyä häntä, mutta Viljami on jo huomannut minut ja lähtee harppomaan luokseni.

”Maaliämpärityttö, moi!” hän huudahtaa iloisena ja vetää minut halaukseen. En osaa odottaa sitä joten vastaan hieman kömpelösti Ellenin tuijottaessa minua kuin sammakkoa joka on juuri muuttunut ihmiseksi. Kun Viljami vetäytyy pois, tajuan hänen olevan varmaan juonut jo hieman sillä hänen silmänsä ovat hieman levottomat ja suu tuoksahtaa alkoholilta.

”Joo moi, mulla on kyllä nimikin, Eveliina”, sanon ja naurahdan hieman.

”Ystävät kutsuu Eveks”, Ellen tokaisee vierestä saaden minut ihmettelemään hänen äänensävyään. Viljami nauraa ja käy minut selvästi läpi päästä varpaisiin.

”Aika kuuma asu”, hän tokaisee ja nojaa hieman seinään. Kurtistan kulmiani, poika vaikuttaa paljon... iholletunkevammalta mitä aijemmilla tapaamisilla. Ellen vilkaisee minua ja tajuan hänen varmasti saavan ihan kauhean kuvan Viljamista.

”Hei, missä Linnea on?” kuulen Ellenin kysyvän viereltäni jolloin tajuan siirtää katseeni muualle edestäni hoippuvasta jätkästä. Tosiaan, ystävämme on kadonnut ihmismassaan sillä aikaa kun minä juttelin juopuneen kanssa.

”Mennään etsimään se”, sanon huolestuneena ja lähdemme kävelemään olohuonetta kohti jolloin Viljami nappaa minua kädestä.

”Hei, älä mee vielä, jää pitää mulle seuraa”, hän sanoo ja ottaa askeleen lähelle. Hänen koko kehonkielensä vaikuttaa vain ällöttävän minua, joten vetäisen käteni pois ja mulkaisen häntä.

”Mun pitää etsiä Linnea”, sanon tylysti ja lähden Ellenin perään jättäen Viljamin seisomaan keittiöön.

Kun olemme käyneet olohuoneen, pihan, keittiön ja terassin läpi päätämme käydä vielä yläkerrassa. Osa makuuhuoneiden ovista on suljettu ja niihin emme haluakaan koskea, joten käymme aulan ja oleskeluhuoneen lävitse. Linneaa ei vieläkään näy ja yritämme vuorotellen soittaa hänelle, mutta hän ei vastaa. Yhtäkkiä joku koputtaa olkapäätäni.

”Mä löysin jonkun nukkumasta mun sängystä joten ajattelin tuoda sen teidän luo kun se höpis jotain Ellenistä ja Evestä”, se samainen Viljamin kanssa saapunut kiharatukka selostaa pitäen Linneaa pystyssä joka kikattelee jotain.

”Kiitos niin paljon”, Ellen sanoo ja nappaa Linnean käden tukeakseen häntä. Hymyilen kiitollisena pojalle joka esittäytyy Sampaksi.

”Ai siis ooksä näiden bileiden järkkääjä? Mistä sä meidät tunsit?” kyselen ihmetyksen vallassa. Samuel näyttää kiusaantuvan ja rapsuttaa päätään.

”Tiesinpähän nyt vain. Teidän kannattaa ehkä viedä teidän kaveri nyt nukkumaan”, hän sanoo ja häipyy sitten portaista alas. Otan Linneaa myös kädestä ja lähdemme kohti pitkää kotimatkaa.

Kello on puoli kaksi yöllä kun saavumme Linnean kerrostalon luo. Olemme hänen luonaan yötä sillä Linnean äiti lähti johonkin työvirkistysreissulle yöksi. Kun pääsemme eteiseen, Linnea karkaa vessanpytyn ääreen oksentamaan. Hieron kasvojani, koko ilta oli katastrofi. Hieroessani kaulaani tajuan että koruni on kadunnut. Tarkistan äkkiä taskujani ja tunnen paniikin koputtelevan sydämessäni. Korua ei löydy.

Herään ensimmäisenä seuraavana aamupäivänä puoli kahdeltatoista. Linnea kuorsaa sängyssään minne hänet jätimme edellisenä iltana, Ellen tuhisee sohvalla. Itse nousen lattialta sillä suostuin nukkumaan patjalla. Tarkistan vielä kerran taskuni ja kaikki mahdolliset paikat korun löytämiseksi vain hyväksyäkseni faktan että koru on hukkunut bileissä. En edes ymmärrä miten, mutta eipä se edes auttaisi vaikka tietäisin kuinka se on kaulastani irronnut. Huokaisen syvään ja kävelen jääkaapille, nappaan sieltä Pepsi Max pullon ja kaadan sitä isoon lasiin.

Ei enää ikinä bileitä.

***

Ah, aina niin ihanat lukiobileet! Ilokseni huomasin että ainakin yksi on lukenut tätä, jee! Itselle toimii ajanvietteenä joten olkaas hyvä, seuraavaan lukuun! <3

 

[Riisitassu]

Kiinnitä huomiota seuraaviin:

Pilkut
"Naureskelemme toisen ystäväni Ellenin kanssa tuohtuneelle Linnealle, joka taluttaa juuri hevostaan karsinaan."
"Jopa äitini ihmettelee aamupirteyttäni, sillä yleensä olen kuin persuksille ammuttu karhu aamuisin."
"Kun olen palaamassa esseeni pariin, huomaan Facebookissa tulleen kaveripyynnön."
Pilkkuja puuttui aika paljon, joten kannattaa kiinnittää niihin huomiota.

"Herätessäni aamulla puoli seitsemältä, nousen miltei innolla ylös."
Tuohon taas EI tule pilkkua.

(Jos et osaa pilkkusääntöjä, noita virheitä on tähän hätään vaikea korjata)




Muuta
Ei lauantai-päivä vaan lauantaipäivä.
Volvo on erisnimi eli se kirjoitetaan isolla alkukirjaimella.





Tuossa olivat ne risut, sitten ruusuihin! Tarina oli todella sujuvasti kerrottu (hyvä juttu, sillä töksähtelevä teksti tekee tarinasta vaikeammin luettavan kuin esimerkiksi tuo pilkkujen puuttuminen). Tykkäsin myös siitä että huumoria on käytetty vaikkapa tuossa "yleensä olen kuin persuksille ammuttu karhu aamuisin"- kohdassa. Jatkoa odotellessa!

 

[liljakukkiA]

Kiinnitä huomiota seuraaviin:

Pilkut
"Naureskelemme toisen ystäväni Ellenin kanssa tuohtuneelle Linnealle, joka taluttaa juuri hevostaan karsinaan."
"Jopa äitini ihmettelee aamupirteyttäni, sillä yleensä olen kuin persuksille ammuttu karhu aamuisin."
"Kun olen palaamassa esseeni pariin, huomaan Facebookissa tulleen kaveripyynnön."
Pilkkuja puuttui aika paljon, joten kannattaa kiinnittää niihin huomiota.

"Herätessäni aamulla puoli seitsemältä, nousen miltei innolla ylös."
Tuohon taas EI tule pilkkua.

(Jos et osaa pilkkusääntöjä, noita virheitä on tähän hätään vaikea korjata)




Muuta
Ei lauantai-päivä vaan lauantaipäivä.
Volvo on erisnimi eli se kirjoitetaan isolla alkukirjaimella.





Tuossa olivat ne risut, sitten ruusuihin! Tarina oli todella sujuvasti kerrottu (hyvä juttu, sillä töksähtelevä teksti tekee tarinasta vaikeammin luettavan kuin esimerkiksi tuo pilkkujen puuttuminen). Tykkäsin myös siitä että huumoria on käytetty vaikkapa tuossa "yleensä olen kuin persuksille ammuttu karhu aamuisin"- kohdassa. Jatkoa odotellessa!

Kiitos oikein rakentavasta kritiikistä! Osaan yleisimmät pilkkusäännöt mutta näköjään pari virhettä oli sattunut, oikoluen tarkemmin seuraavat luvut! Ja tuo Volvo sana on muuten aivan totta, osaan erisnimet hyvin mutta huolimattoomusvirhe :D Jatkoa tulee varmaankin vielä tänään kun saan luvun rustailtua! <3