Mulla on toi tasan sama homma kuin sulla! D: Tuon tyylisissä tilanteissa mun katse vaeltelee koko ajan, kun en osaa päättää, millon pitäis katsoa keskustelukumppanin silmiin ja millon jonnekin muualle. Esim. kavereiden kanssa ollessa tota ongelmaa taas ei yleensä ole, kaiketi sen takia, että tunnen mun olon mukavemmaksi, koska yleensä meillä on siinä joku "oikeekin" asia, mitä me tehdään yhdessä, mikä auttaa siihen, että se keskustelukin tulee enemmän luonnostaan. Sen sijaan tyyliin jonkun lääkärin kanssa keskustellessa se tilanne on jännittävämpi - ainakin, koska yleensä se keskustelukumppani siinä ei oo mikään hirveen tuttu henkilö, ja myöskin sen koko tilanteen tarkoituksena on se, että istutaan vastapäätä toisiamme ja keskustellaan asiallisesti, tarkoituksena päästä sillä keskustelulla mielellään mahd. hyödylliseen tulokseen. Jotenkin siinä on sitten niin jännittynyt/hermostunut, että rupee miettimään omaa kehonkieltänsä liiankin tarkasti. D:
Toivon mukaan tää mun piirre ei näy ulospäin liian hyvin... Tai no, toisaalta, en mää tiiä, haittaako se mua hirveemmin, jos joku huomaakin mun "omituisen" tavan pitää katsekontaktia - kunhan vaan kaikki edelleen kohtelevat mua yhtä asiallisesti kuin pitääkin, niin eihän se mitään haittaa, jos pitävätkin mua vähän outona! Koska sitähän mää olen. Ei kun häh. :Ddd
