Hurja Elämäsi pysäyttävin / hirvein / pelottavin hetki?

Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
86
Reaktioarvo
97
Itellä ei oo oikeestaan mitään semmosta tiettyä hetkeä, vaan ennemminkin yks todella vaikea ja pelottava ajanjakso elämässä. Se sijottuu viime vuoteen, syys,- loka,- marras- ja joulukuulle.
Aloin käyttää syksyllä masennuslääkettä, joka ei todellakaan sopinu miulle, koska aiheutti aivan mielettömän kovaa, lamaannuttavaa väsymystä.
Tunsin olevani jatkuvasti pelkkä väsynyt rätti, suoraan jostain zombielokuvasta.
Haukottelin useita kertoja päivässä enkä usein päässy aamusin kouluun, vaan oli pakko jäädä nukkumaan kun väsymys otti kaiken vallan vaikka miten taistelin sitä vastaan.
Lääke aiheutti kovaa huimausta, tasapainon heikkenemistä yms., jotka myös vaikutti siihen etten käyny koulussa kovin paljoo, koska pelkäsin että huimausta tapahtuu sielläkin. Välillä jouduin siis kirjaimellisesti kaatumaan johonki sänkyyn tai sohvaan, mennä lattialle makaamaan tai kyykkyyn, koska en kertakaikkiaan pysyny pystyssä ja miulla vaan sumeni ihan täysin.
Oon myös melko varma, että kuulin kerran jopa ääniä päässäni D:
Olin nuo neljä kuukautta täysin varma että mie kuolen, joko a) teen itelleni jotain tai b) kuolen sen lääkkeen aiheuttamiin sivuvaikutuksiin. Luulin jopa että siihen väsymykseen voi kuolla, joka ei tietenkään oo mahdollista, mutta se oli niin älyttömän vahvaa että pidin kyseistä vaihtoehtoa realistisena.
Sain myös elämäni pahimman paniikkikohtauksen, ja sillon kyllä tuli kaikista vahvin tunne siitä, etten voi selvitä hengissä. Lisäks muistan että kuormituin (ja kuormitun edelleen) tosi helposti, esim. kaikki voimakkaat äänet on karmeita.
Oon vieläpä kuuloaistiyliherkkä + ahdistus siihen päälle, niin... joku tuolin narahdus voi saada miut jo ahdistumaan, vaikka ei olekaan kova ääni D:
Miulla oli sillon ja on edelleen koulun kans tosi paljon ongelmia siinä mielessä, että en pysty käymään sitä kunnolla. Nyt en oo pystyny tekemään kouluhommia yli kahteen viikkoon masennuksen (keskivaikea) ja täydellisen uupumuksen takia, sillon pystyin kouluun vielä jotenkuten mutta tuntu kyllä todellakin pakkopullalta.
Oon tosi tunnollinen ihminen joka haluu tehä asiat hyvin, niin voitte vaan kuvitella kuinka pahalta se tuntuu ettei kykene opiskelemaan D: Pahinta on se, että pienikin opiskelu saa miut tällä hetkellä sekoomaan ja pää menee jumiin koulusta. Täysi irtiotto on tehny todella paljon hyvää mielelle.

Kuten tuossa tuli ilmi niin tosiaan edelleen on vaikeeta, mutta nyt kun se lääke ei oo sotkemassa oloa niin vointi on siinä mielessä parempi. Ja kyllä tän kaiken prässin jälkeen minkä läpi oon menny, on ehdottomasti tullu älyttyä yks asia: oon aika helvetin vahva tyttö, ja tää kaikki skeida on opettanu miulle paljon.

Syy miksi jaoin osan tarinastani on se, että haluun auttaa muita tän kautta antamalla vertaistukea. Ehkä tästä voi tulla itellekin jotain hyvää.
Ja haluun tähän loppuun sanoo, että miun sympatiat ja empatiat menee teille joiden mielenterveys on paskana tai jotka muuten voitte huonosti. Isot voimahalit ihan jokaselle teistä, ootte mielettömän vahvoja ja hienoja ihmisiä!💗
 
Viimeksi muokattu:

immortalem

Antikristus
Ylläpidon jäsen
Liittynyt
25.3.2021
Viestejä
5,162
Reaktioarvo
5,487
Kuulostaa aivan kamalalta D:

Itselläni ehkä pelottavin hetki oli, kun tuntematon koira hyökkäsi kimppuuni ollessani 11-vuotias. Onneksi se oli lukitussa tilassa, muuten olisi voinut käydä huonosti. Se pääsi puremaan kuitenkin kasvoista ihan kunnolla ja jouduttiin lähtemään Töölön sairaalan päivystykseen. En oikeastaan muista koko tilanteesta muuta kuin sen järkyttävän määrän verta ja paniikissa olevan äitini, koska menin shokkiin. Mielenkiintoista tässä oli, etten oikeastaan tuntenut kipua missään vaiheessa, koska se shokki oli niin raju. Taju meinasi kyllä lähteä useampaan otteeseen.

Jouduttiin ajelemaan Töölön sairaalaan useita kertoja kuussa yli vuoden ajan, se oli raskasta aikaa. Pari leikkausta jälkeenpäin mulla on vieläkin ihan mukava arpi naamassa, vaikka tapahtumasta on jo yli 10 vuotta.
 

Tanssivapina

Asiantuntija
Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
952
Reaktioarvo
1,221
No todellakin olet vahvatyttö! Olen pahoillani että jouduit käymään tämän läpi, ja kamppailet asian kanssa vieläkin. Oletko sä siis lopettanut tämän lääkityksen jo? Jos et niin ehdottomasti keskustelemaan lääkkeen vaihdosta. Toivottavasti löytyisi joku sinulle sopiva hoitomuoto!

Ehkä oman elämäni pysäyttävin hetki oli kun meidän talo paloi kokonaan. Aamulla heräsin normaalisti ja lähdin kaverille ja illalla selvisi että olen koditon keskellä kylmää talvea ja omaisuutensa on kaikki se mitä minulla oli mukanani sillä hetkellä. Silloin tulin aika skeptiseksi ja mietin että what's The point? Opin elämään hetkessä, mutta en uskaltanut kiintyä mihinkään, enkä tehnyt mitään suunnitelmia koska ajattelin että kaikki voi muuttua hetkessä vaikka tekisin mitä. Tuli sellainen olo että mikään ei ole mun käsissä.

Toinen pysäyttävä hetki oli kun olin juuri aloittanut mielenterveyshoidon assistenttina ja olin lasten psykiatrisella osastolla. Mä olin one-to-one 15 vuotiaan tytön kanssa. Se sanoi että sen pitää mennä vessaan ja mä sitten seurasin säännöksiä ja seisoin vessan ulkopuolella juttelemassa tälle tytölle. Sitten yhtäkkiä se ei enää vastannut mulle. Kysyin kaksi kertaa ja sitten annoin varoituksen että tulen sisään jos ei vastaa. Mä paiskasi oven kumoon. (Se on sellanen magneetilla kiinni oleva pehmo-ovi) ja se tyttö oli siellä yrittämässä kuristaa itsensä sen sukkiin. Oli solminut ne yhteen ja kaulaansa ympärille ja siitä lavuaariin ja oli siellä naama punaisena. Mä menin paniikkiin, mutta onneksi osasin silti toimia. Äkkiä käsin kurkun eteen löystämään sukkia ja nostaa päätä poispäin sukista. Hälyttimen vedin samantien ja kiljuin "bring the scissors" ja onneksi nopeasti puoli sairaalaa oli siellä, ja sukat leikattiin nopeasti. Mitään fyysisiä vaurioita ei tytölle tullut kun niin nopeasti ehdimme reagoida. Myös psykologi saatiin paikalle samantien ja tyttö jäi lopulta psykologin kanssa juttelemaan kaksin kesken. Mä tiedän että tätä tapahtuu oikeasti todella paljon ja itsekkin olen voinut niin huonosti että olen yrittänyt elämääni päättää, mutta on se silti sydäntä särkevää että ihmiset voivat niin huonosti että näkevät itsemurhan ainoana vaihtoehtona.
 

Totenkopf

Ragdoll
Liittynyt
3.2.2021
Viestejä
3,852
Reaktioarvo
2,388
Aika paljon on kaikenlaista tullut todistettua ja vaikea sanoa pahinta, mutta varmaan mainitakseni äidin kuolema, koulukiusaaminen, ahdistelu, syömishäiriö ja muutama tilanne kun oon pelännyt tosissani että jotain hirvittävää tapahtuu ja joudun väkisin tuntemattomien aikuisten matkaan enkä pääse koskaan enää kotiin. Sitten kans laitoksissa oleminen.
 

mamiya

Asiantuntija
Liittynyt
5.2.2021
Viestejä
1,351
Reaktioarvo
1,692
niitä on niin paljon etten edes kaikkea muista. yksi on se kun psykoosissa seisoin neljännessä kerroksessa parvekkeen kaiteella ja olin hyppäämässä. tai se kun joku kuristaa sua niin että taju meinaa lähteä. saada päävamman jälkeen omakantaan merkintä "tapon yritys" mutta silti terveydenhuolto ei ollut kiinnostunut mitä oli käynyt tai haluanko viedä asian eteenpäin. tai se kun löytää läheisen yliannostuksen jäljiltä. tajuta, että elämäsi tärkein henkilö on todella sairas ja tarvitsee apua. se, kun tajuaa että elämä ei aina pääty hyvin. se, kun tajuaa että ilmaista lounasta ei ole olemassakaan ja yöpaikan saa vain jos avaa haaransa. päihdemaailmassa et saanut mitään ilman haarojen avaamista ja naisten asema on järkyttävän huono. tajuta että sua ei arvosteta ihmisenä sukupuolesi vuoksi. tuntemattomien apuun ei hädän hetkellä voi luottaa eikä pahoinpitelyn uhrin kannata mennä hakemaan naapurista apua. kiireellinen huostaanotto. viimeisen piikin eteen on valmis tekemään mitä vain, vaikka käsi lähtisi. tai huomata se, miten osaamattomia ja henkisesti köyhiä henkilöitä terveydenhuollossa työskentelee. toisen vanhemman syöpä. järkyttävää on myös tajuta miten on itse muuttunut ja miten on kohdellut lähimmäisiään. ihmisten pahuus jaksaa myös aina yllättää.
 

Skeletor

Tsemp-tsämp
Liittynyt
2.2.2021
Viestejä
20,603
Reaktioarvo
8,670
Kun ainoa rakastamani nainen hankkiutui raskaaksi yhteisellä päätöksellä ja kun oli kertonut siitä, että pari kertaa oli tullut keskenmeno ja kun se onnistui niin olin onneni kukkuloilla. Siitä kolmisen päivää niin kertoi tilanneensa abortin, sanoen ettei koskaan hanki lasta kanssani. Siinä se. En välitä enää mistään, tappaisin itseni mutten voi sitäkään, koska lankoni teki niin vuosi sitten. En syytä häntä mistään, mutta olisin halunnut että olisi ajatellut lapsiaan hieman enemmän enkä minä näiden tyttöjen takia voi tehdä samoin kuin isänsä, ilman että ajaisin ne hulluiksi.

Ja exäni? Nussi eromme jälkeen ystävääni, joka uhkasi tappaa minut jos en lopeta puhumista ja hakkasi useamman kerran exääni, murtaen hampaat niin että karkasi yhteisestä asunnostaan ja hankki oman, mutta silti hankki nyt lapsen sen kanssa.

Pistää todellakin miettimään.
veikeäkissa.jpg
 

Girlofpunk

Asiantuntija
Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
889
Reaktioarvo
1,595
Jaa a. Sanoisin varmaan kun ensimmäistä kertaa rupesin seurustelemaan. Ei se itse seurustelu pelottanut vaan silloinen kumppani. Narsisti, alkoholisti, pettäjä, pahoinpitelijä. Sellainen henkilö.
Suhde ei ollut terveellinen. Mua manipuloitiin, halveksuttiin, kontrolloitiin koko sen ajan mitä yhdessä oltiin.
Typeränä en lähtenyt suhteesta, koska ajattelin että pystyn muuttamaan hänet. Paskanmarjat.

Sen jälkeen kun hänet jätin, henkilö vainosi ja uhkasi tappaa, vaikka samaan aikaan vannoi rakkauttaan mua kohtaan. Tää henkilö oli siis aivan sekaisin.
Sellaista henkilöä on vaikea muuttaa/auttaa ongelmiinsa kuin hän itse.

Itse suhteessa oli muutamia pelottavia hetkiä esim uhkailua puukolla. Aika samanlainen hetki oli siis kuin tämä Shining leffa ya know ''Here's Johnny!'' Hakkasi puukolla vessan oveen kun itse lukittauduin sinne itkemään. Onneksi tajusin ottaa puhelimen josta pystyin sitten soittamaan poliisit paikalle.

Muutamia muitakin hetkiä oli missä oli virkavalta paikalla selvittämässä tilannetta. Kadulla tönimistä ja hiuksista repimistä, sen semmosta.

Kuitenkin näiden jälkeenkin jatkoimme suhdetta. 8kk olimme ''yhdessä''. En tiedä loppujen lopuksi kuinka kauan olimme parisuhteessa. Aika monta kertaa sen aikana erosimme, mutta pysyimme yhdessä. Tiedän, sekavaa.
 

kromi

Kurnau
Liittynyt
21.2.2021
Viestejä
660
Reaktioarvo
1,112
Kun sain palovaroittimesta sähköiskun, joka aiheutti oikosulun. Mitään ei käytännössä tapahtunut, mutta silti jäi sellainen paniikkiolo, että olisin voinut kuolla. Oikeasti en edes tiedä, olisiko tuossa ollut mitään oikeaa riskiä, mutta silti pelkkä ajatus siitä pysäytti. Vähän silleen, että se voi tapahtua koska vaik ja yhtäkkiä.

Kun isäni soitti, että vatsakipu onkin syöpä, jota ei voi leikata, eikä mitään toivoa parantumisesta ole, ainoa hoito mitä voi antaa, tuo vain lisää aikaa, ja sitäkin todennäköisesti vain kuukausia. Tuo hetki oli pahempi kuin se, kun hän oikeasti kuoli puoli vuotta myöhemmin, sillä siihen olin jo ehtinyt varautua.
 

mamiya

Asiantuntija
Liittynyt
5.2.2021
Viestejä
1,351
Reaktioarvo
1,692
Kun sain palovaroittimesta sähköiskun, joka aiheutti oikosulun. Mitään ei käytännössä tapahtunut, mutta silti jäi sellainen paniikkiolo, että olisin voinut kuolla. Oikeasti en edes tiedä, olisiko tuossa ollut mitään oikeaa riskiä, mutta silti pelkkä ajatus siitä pysäytti. Vähän silleen, että se voi tapahtua koska vaik ja yhtäkkiä.

Kun isäni soitti, että vatsakipu onkin syöpä, jota ei voi leikata, eikä mitään toivoa parantumisesta ole, ainoa hoito mitä voi antaa, tuo vain lisää aikaa, ja sitäkin todennäköisesti vain kuukausia. Tuo hetki oli pahempi kuin se, kun hän oikeasti kuoli puoli vuotta myöhemmin, sillä siihen olin jo ehtinyt varautua.
tuo oman vanhemman kuolema on varmasti yksi elämän pysäyttävämpiä hetkiä. omalla toisella vanhemmallakin diagnosoitiin syöpä pari vuotta sitten. erityisen pelottavaa oli että hänen puolella syöpään oli kuollut moni sukulainen, tutkittiin jopa että geenivirheen mahdollisuutta. ekana oli leikkaus, sitten sytostaattihoidot. lopuksi sädehoito. onneksi tilanne on nyt stabiili, mutta silti uusiutumisen riski on koko ajan takaraivossa.

otan osaa sun menetykseen, siitä ei varmasti ikinä toivu koskaan. vaikka lähes jokainen sen joskus kokee, ei sitä noin aikaisin pitäisi ikinä joutua kärsimään. =(
 

kromi

Kurnau
Liittynyt
21.2.2021
Viestejä
660
Reaktioarvo
1,112
tuo oman vanhemman kuolema on varmasti yksi elämän pysäyttävämpiä hetkiä. omalla toisella vanhemmallakin diagnosoitiin syöpä pari vuotta sitten. erityisen pelottavaa oli että hänen puolella syöpään oli kuollut moni sukulainen, tutkittiin jopa että geenivirheen mahdollisuutta. ekana oli leikkaus, sitten sytostaattihoidot. lopuksi sädehoito. onneksi tilanne on nyt stabiili, mutta silti uusiutumisen riski on koko ajan takaraivossa.

otan osaa sun menetykseen, siitä ei varmasti ikinä toivu koskaan. vaikka lähes jokainen sen joskus kokee, ei sitä noin aikaisin pitäisi ikinä joutua kärsimään. =(
Kiitos. Toivottavasti sun vanhemman tilanne pysyy hyvänä, onneksi hänelle hoidot tepsi.

Mulla on kummallisen sellainen zen olo isän kuolemasta. Se on totta kai surullista, ja kaipaan häntä, mutta samalla tiedän, että tällaista elämä on. En tiedä, oonko vain tunteeton, vai onko tää sitä, että vaikka oltiin suht läheisiä, niin ei oltu mitenkään päivittäin tai edes viikottain tekemisissä, niin tää ei tavallaan vaikuttanut jokapäiväiseen elämään. Se jatkui sellaisena kuin ennenkin, yksi osa vain poistui siitä.

Isä oli myös koko sairasaikansa ajan tosi tyyni asian suhteen. Ehkä oon perinyt tän suhtautumisen siltä. Se sanoi usein, että paska juttu, mutta minkäs teet. Nää kortit annettiin, niin näillä sit pelataan niin pitkään kuin voi.
 

Oltermanni

𝓐𝓲𝓽𝓸 𝓳𝓪 𝓞𝓲𝓴𝓮𝓪
Liittynyt
13.2.2021
Viestejä
1,316
Reaktioarvo
853
Varmaan se kun reilu päälle vuosi sitten vaari kuoli, pysäytti todella ja pyörin ajatuksissa useita kuukausia. Omien vanhempien jälkeen oli tärkein ihminen koko maailmassa, yksi kelle oli helppo sanoa mitä tahansa ja kysellä vaikka typeryyksiä vaikka aikuisiällä oltiinkin jo. Tämä ei tuntunut samalta paikalta enää tämän jälkeen, mutta kyllä on tässä päästy eteäppäin.
 

titi-uuh

"jee"
Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
237
Reaktioarvo
401
[Sisältövaroitus: brutaali kuolema, vaikka karuimmat yksityiskohdat oonkin yrittänyt karsia pois. Mietin pitkään, laittaako tätä tänne ollenkaan, mutta toisaalta tääkin on elämää. #demimäinenfiilis]

Elämäni kauheimpia hetkiä oon todistanut isäni saattohoitohuoneessa. Saattohoidon viimeisessä vaiheessa hänellä oli niin massiivisia kipuja, ettei niitä pystytty enää lääkkeillä hallitsemaan. Helvetissä palaminen oli kestänyt jo monta päivää, mutta kipulääkitystä ei voitu enää nostaa, jotta hän ei vain kuolisi :DDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDDD

Lopulta hän aneli, että joku päästäisi hänet pois. Siihen oli vaikea sanoa mitään kauhean lohdullista. Kukaan tuikkusilmäisistä ja korkeamoraalisista hyvinvoinnin vartijoista ei myöskään voinut häntä auttaa, sillä vala on vala ja laki on laki. Laki my ass.

Niinpä voitiin lähinnä odotella, että elin kerrallaan lahoaisi. Se ei käynyt ihan niin sukkelaan, sillä hän oli melko nuori ja vahva. Mikäs siinä hänellä odotellessa.

Musta se oli kidutusta. Sen seuraaminen avuttomana vierestä on ollut elämäni kauhein kokemus. Tapahtuneen käsittely on pakottanut mut käymään läpi prosesseja, joita ei yhtään olisi huvittanut käydä. Ei kenenkään pitäisi joutua.

Jos jotain oon oppinut niin ainakin oon sisäistänyt ihan uudella tapaa sen, etten todellakaan voi hallita maailmaa. On ihan hirveästi asioita, joihin en voi vaikuttaa, mutta omaan suhtautumiseeni sen sijaan voin. Tuntuu armeliaalta, että mulla on aina mahdollisuus kehittää uusia suhtautumistapoja ihan kaikkia maailman ilmiöitä, kuten vaikkapa kärsimystä, kohtaan. Se on ainoa lääke joka auttaa mua selviämään. Nihilismiltä ei suinkaan ole voitu tyystin välttyäpälttyä.

Eutanasialain puolesta.
 

varjojenmaa

Asiantuntija
Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
300
Reaktioarvo
305
Oon sairastanut masennusta kohta muutaman vuoden ja saanut sekä sinä aikana että paljon ennen tätä paskaa niskaani. Nyt alkaa tuntua siltä, että jonkin on pakko muuttua, että jaksan ylipäätään olla olemassa. Luulin, että vastoinkäymisille on olemassa jokin yläraja, mutta eihän se niin tietenkään mene.
Ei ole mitään erityistä hetkeä, on vaan pitkä ja pimeä korpi jossa ei näy valoa.
 

snowflake

Asiantuntija
Liittynyt
5.2.2021
Viestejä
710
Reaktioarvo
925
Niitä on vaikka kuinka paljon, mutta en pysty niitä avata tänne. Ei sillä etten luottaisi varasijaan/varaaneihin, ne on vaan niin henkilökohtaisia ja hirveitä asioita etten niistä pysty puhua. :(
 

snowflake

Asiantuntija
Liittynyt
5.2.2021
Viestejä
710
Reaktioarvo
925
Oon sairastanut masennusta kohta muutaman vuoden ja saanut sekä sinä aikana että paljon ennen tätä paskaa niskaani. Nyt alkaa tuntua siltä, että jonkin on pakko muuttua, että jaksan ylipäätään olla olemassa. Luulin, että vastoinkäymisille on olemassa jokin yläraja, mutta eihän se niin tietenkään mene.
Ei ole mitään erityistä hetkeä, on vaan pitkä ja pimeä korpi jossa ei näy valoa.
Kovasti voimia. <3 vielä joku päivä se pimeä korpi hälvenee ja valo tulee tilalle.
 

Dayplayer

havumetsiensamurai
Liittynyt
7.2.2021
Viestejä
41
Reaktioarvo
21
Vanhempien kuolema. Olin 25-vuotias näihin aikoihin, tai no, isä kun kuoli niin olin täyttänyt 26 vuotta. Ensin äidillä todettiin aivokasvain, hän kävi läpi hoidot ja kaiken piti olla ok. Kesäkuussa alkoi kuitenkin mennä huonompaan kuntoon, joutui sairaalaan ja nukkui sitten pois heinäkuussa. Äiti oli paras ystäväni, joten hänen kuolemansa oli todella kova paikka. Hän ei myöskään ollut kovin vanha, vain hieman yli 50-vuotias.
Loppukesä menikin sitten sumussa, kaikki tuntui epätodelliselta ja elämä oli vaikeaa. Olin tähän asti asunut äitini kanssa, en ollut saanut omaa asuntoa mistään, vaikka sitä olinkin hakenut monesta paikasta, joten asunto jäi vastuulleni. Asuimme kaupungin asunnossa, jossa vuokra oli hieman yli 800€ ja neliöitä oli melkoisesti. Kyseessä oli lapsuudenkotini, jossa olin asunut koko ikäni. En saanut tukia ja vuokran/laskujen jälkeen rahaa jäi 6€ per päivä. Se oli tiukkaa aikaa, mutta jotenkin siitä selvisi.
Syksy saapui, oli syntymäpäiväni ja isä soitti puhelun jossa kertoi sairastavansa syöpää. Hän oli positiivinen, uskoi selviävänsä ja sanoi taistelevansa viimeiseen asti. Hän kävi hoidoissa, munuaisista leikattiin massiivinen kasvain, etäpesäkkeitä oli paljon. Isä oli heikossa kunnossa ja hyvin hauras. Hän vietti suurimman osan ajasta sairaalassa/saattohoidossa, hän pääsi viettämään kuitenkin joulua kihlattunsa luokse. Hän nukkui suurimman osan ajasta, mutta jaksoin viettää hieman aikaa kanssamme.
Muutama päivä aaton jälkeen sain puhelun isäni kihlatulta, jossa hän kertoi isän nukkuneen pois rauhallisesti. Minä ja neljä sisarustani jäimme orvoiksi, vanhemmat kuolivat samana vuonna, vain viiden kuukauden välein toisistaan. Vuosi vaihtui hyvin surullisissa tunnelmissa ja en muista kuoleman jälkeisestä vuodesta mitään erityistä.
Ja jotta asiat eivät olisi olleet liian helppoja, minusta tuli huoltaja silloin 13-vuotiaalle siskolleni. Olin toki jo teini-ikäisestä asti ottanut hänestä vastuuta, koska vanhempamme erosivat kun olin 15-vuotias. Onnekseni pikkusisko on aina ollut helppoluonteinen ja hän uskoi, mitä sanoin ja noudatti määräämiäni sääntöjä. Mutta voitte kuvitella miten hän joutui kasvamaan ”isoksi” liian aikaisin, sekä minä jouduin aikuistumaan samalla tavalla kuin ihminen, joka saa lapsen. Toki olin aikuinen jo tuossa iässä, mutta sitä joutui kasvamaan vielä enemmän ihmisenä.
Toisinaan jouduin valvomaan siskoni sängyn vierellä monia tunteja öisin, että hän pystyisi nukkumaan/nukahtamaan. Tämän lisäksi jouduin itse käymään töissä ja nukuinkin monena yönä ennen töitä vain 3-5 tuntia yössä.
Mutta asiat ovat nykyään paremmin, ollaan enemmän tai vähemmän tasapainoisia yksilöitä. Musta huumori oli selviytymiskeino ja ollaan tosi sarkastisia yksilöitä. Kaikki ei ymmärrä meidän huumoria tai katso välttämättä hyvällä, kun heitetään läppää kuolleista vanhemmistamme, mutta se ei vähennä meidän rakkautta/kunnioitusta vanhempiamme kohtaan.
 

varjojenmaa

Asiantuntija
Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
300
Reaktioarvo
305
Vanhempien kuolema. Olin 25-vuotias näihin aikoihin, tai no, isä kun kuoli niin olin täyttänyt 26 vuotta. Ensin äidillä todettiin aivokasvain, hän kävi läpi hoidot ja kaiken piti olla ok. Kesäkuussa alkoi kuitenkin mennä huonompaan kuntoon, joutui sairaalaan ja nukkui sitten pois heinäkuussa. Äiti oli paras ystäväni, joten hänen kuolemansa oli todella kova paikka. Hän ei myöskään ollut kovin vanha, vain hieman yli 50-vuotias.
Loppukesä menikin sitten sumussa, kaikki tuntui epätodelliselta ja elämä oli vaikeaa. Olin tähän asti asunut äitini kanssa, en ollut saanut omaa asuntoa mistään, vaikka sitä olinkin hakenut monesta paikasta, joten asunto jäi vastuulleni. Asuimme kaupungin asunnossa, jossa vuokra oli hieman yli 800€ ja neliöitä oli melkoisesti. Kyseessä oli lapsuudenkotini, jossa olin asunut koko ikäni. En saanut tukia ja vuokran/laskujen jälkeen rahaa jäi 6€ per päivä. Se oli tiukkaa aikaa, mutta jotenkin siitä selvisi.
Syksy saapui, oli syntymäpäiväni ja isä soitti puhelun jossa kertoi sairastavansa syöpää. Hän oli positiivinen, uskoi selviävänsä ja sanoi taistelevansa viimeiseen asti. Hän kävi hoidoissa, munuaisista leikattiin massiivinen kasvain, etäpesäkkeitä oli paljon. Isä oli heikossa kunnossa ja hyvin hauras. Hän vietti suurimman osan ajasta sairaalassa/saattohoidossa, hän pääsi viettämään kuitenkin joulua kihlattunsa luokse. Hän nukkui suurimman osan ajasta, mutta jaksoin viettää hieman aikaa kanssamme.
Muutama päivä aaton jälkeen sain puhelun isäni kihlatulta, jossa hän kertoi isän nukkuneen pois rauhallisesti. Minä ja neljä sisarustani jäimme orvoiksi, vanhemmat kuolivat samana vuonna, vain viiden kuukauden välein toisistaan. Vuosi vaihtui hyvin surullisissa tunnelmissa ja en muista kuoleman jälkeisestä vuodesta mitään erityistä.
Ja jotta asiat eivät olisi olleet liian helppoja, minusta tuli huoltaja silloin 13-vuotiaalle siskolleni. Olin toki jo teini-ikäisestä asti ottanut hänestä vastuuta, koska vanhempamme erosivat kun olin 15-vuotias. Onnekseni pikkusisko on aina ollut helppoluonteinen ja hän uskoi, mitä sanoin ja noudatti määräämiäni sääntöjä. Mutta voitte kuvitella miten hän joutui kasvamaan ”isoksi” liian aikaisin, sekä minä jouduin aikuistumaan samalla tavalla kuin ihminen, joka saa lapsen. Toki olin aikuinen jo tuossa iässä, mutta sitä joutui kasvamaan vielä enemmän ihmisenä.
Toisinaan jouduin valvomaan siskoni sängyn vierellä monia tunteja öisin, että hän pystyisi nukkumaan/nukahtamaan. Tämän lisäksi jouduin itse käymään töissä ja nukuinkin monena yönä ennen töitä vain 3-5 tuntia yössä.
Mutta asiat ovat nykyään paremmin, ollaan enemmän tai vähemmän tasapainoisia yksilöitä. Musta huumori oli selviytymiskeino ja ollaan tosi sarkastisia yksilöitä. Kaikki ei ymmärrä meidän huumoria tai katso välttämättä hyvällä, kun heitetään läppää kuolleista vanhemmistamme, mutta se ei vähennä meidän rakkautta/kunnioitusta vanhempiamme kohtaan.
Hienoa kuulla, että ootte kuitenkin päässeet jonkinlaiseen tasapainoon, vaikka vanhempien kuolemasta ei varmaan pääsekään koskaan täysin yli. Ootte selvästi vahvoja ihmisiä!
 

Dayplayer

havumetsiensamurai
Liittynyt
7.2.2021
Viestejä
41
Reaktioarvo
21
@varjojenmaa jep, kuolemasta on toki kulunut jo tovi, mutta tasapainossa ollaan, tai ainakin yritetään olla. :D Vanhempien kuolema on sellainen asia, minkä toivoisi tapahtuvan vasta sitten, kun itsekin on jo kultaisen keski-iän tienoilla/ylittänyt. Valitettavasti ajankohta ei voi tosiaan valita. Vahvalta ei tunnu, mutta tiedostan kaiken tuon vahvistaneen meikäläistä. Ja jos oon rehellinen, en kyllä palaisi ajassa taaksepäin vaikka saisin vanhemmat takaisin. Niin paljon on tässä vuosien varrella tullut opittua. :)
 

qualitymonkey

Official pappojen kuolaaja
Liittynyt
2.2.2021
Viestejä
53,119
Reaktioarvo
2,931
En tiedä onko tämä oikeasti se kaikista hirvein hetki, mutta en jotenkin keksi nyt oikein muutakaan. Joka tapauksessa aivan kamalalta se tuntui ja tuntuu edelleen. Yleensäkin muutama viime päivä, mutta ehkä yksittäisenä hetkenä se kun tässä yks yö itkin niin paljon ja en oikeasti edes ollut aiemmin tajunnut miten paljon voi sattua. Sitä on iha semi vaikee kuvailla. Mut siis kuuntelin muistaakseni jotain cimorellin you're worth it ja itkin ihan helvetisti ja jos joku ois nähny mut nii näytin varmaa silt et teen kirjaimellisesti kuolemaa. Viha itteeni kohtaan oli todella intense, löin itteeni, mietin kaikkea itsetuhoista, en pystynyt uskomaan että oon hyvä (en pysty kyl vielkää), mietin kuumeisesti että soitanko kriisipuhelimeen vai mitä teen, en kuitenkaan uskaltanut, mietin että miten tappaisin itteni, yritin nukkua, en pystynyt, itkin vaan lisää ja lisää. En osaa edes selittää miten paljon mua sattui, enkä oikein edes tiedä mikä se syy oli, jotenki vaa viha, syyllisyys, häpeä, epätoivo kasvoi niin pahaks. Yritin kaikin keinoin, pakkomielteisesti, estää itseäni tuntemasta mitään ketään ihastustani kohtaan koska mulla oli ja on vieläkin sellanen olo että en todellakaan saa olla rakastunu yhtää kehenkään ja teen kaiken väärin. Ei tuota oikein voi edes selittää mutta juu. Ja tosiaan kuten todettu en oo toipunut vieläkään. Edelleen jatkuvasti paha olo ja itken joka päivä. Tää on jatkunut nyt siis maanantaista asti.
 

Girlofpunk

Asiantuntija
Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
889
Reaktioarvo
1,595
Muistui mieleeni myös yksi hetki.
Tämä tapahtui kun olin about 11-12 vuotias. Asuin tietenkin vanhempieni ja sisarusteni kanssa. Lähdin illalla viemään koiraamme ulos. Oli syksy ilta ja kello oli noin 21. Oli pimeää ja asuimme silloin sellaisella alueella missä oli paljon metsää ja talomme vieressä meni sellainen metsäpolku jossa sitten yleensä koirat pissatettiin. Noh olin sinne sitten menossa ja sinne metsäpolulle menee sellainen pieni alamäki missä sitten siellä päässä alkaa se hiekkatie (missä alkaa myös katuvalot). Ei siinä mitään, oltiin koiran kanssa siinä hiekkapolun yläpäässä ja se haisteli jotain puskia siinä. Käännyin katsomaan hiekkapolun päätyyn ja huomasin mustan villakoiran. Seisoi siellä polulla ja katsoi meihin päin. Ketään ei näkynyt missään ja näytti että ei ollut remmissä tai missään kiinni. Seisoi ja tuijotti. Näytti jotenkin vihaiselta ja siltä että voisi hyökätä koiramme kimppuun. Olin vaan silleen fuck it ja käännyin kohti meidän taloa.

Ei ehkä niin pelottava, mutta outo hetki ainakin.
 

Keskiyö

Asiantuntija
Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
244
Reaktioarvo
258
Näitä viestejä on kauheaa lukea ja tunnen itseni todella onnekkaksi ihmiseksi! Huom. Ällövaroitus pari vuotta sitten isäni tuli rakennustyömaalta vertavaluen ja huusi laittamaan kuumaa vettä valmiiksi, hän oli ollut katolla köyden varassa ja köysi katkennut, isä olisi tippunut muuten 7 metriä kivikkoon mutta upotti sormensa pellin alle jolloin yhdestä sormesta katkesi jänne ja muista upposi melkein luuhun asti ja valtimo katkesi, minä olin 12 vuotiaana se joka soitti ambulanssin ja kääri sidettä haavojen ympäri, sitten isä lähti sairaalaan, kaikki oli ohi hetkessä, silloin mä ymmärsin että jos isä ei olisi ottanut kiinni pellistä hän olisi kuollut. Silloin sain jonkinmoisen paniikkikohtauksen koska isä on mulle tosi rakas, kaikki meni kuitenkin hyvin paitsi leikkaus epäonnistui eikä pikkurilli enää liiku, mun isä on jo yli 50 vuotias. Tajusin että miten vahva isä on koska jaksoi selvitä mutta mitä väliä, ainakin mulla on vielä isä
 
Liittynyt
5.2.2021
Viestejä
4,659
Reaktioarvo
5,133
Olen jo useampaan otteeseen käynyt lukemassa näitä viestejä. Tulee sellainen olo, että olen äärimmäisen onnekas, koska elämäni on ollut suhteellisen tasapaksua eikä mitään kovin kamalaa ole päässyt sattumaan.
Suurin osa näistä pahimmista tai pysäyttävimmistä hetkistäni on jonkun toisen kautta koettuja. Itselleni ei ole käynyt oikeastaan mitään.

Ala-asteella kaverini äiti sairastui vakavasti ja meni lopullisesti työkyvyttömäksi, muutama vuosi myöhemmin saman kaverin isä kuoli. Se oli hirvittävää seurattavaa jo ihan kaverina katsoa, joten en voi kuvitellakaan, kuinka kamalaa se oli hänelle itselleen. Toinen oli kun nettikaverini alkoi puhella minulle itsemurhasuunnitelmistaan. Se päätyi lopulta siihen, että laitoin viestiä kaverin koulun kuraattorille jonka seurauksena kyseinen kaveri ensin katkaisi välit ja sitten alkoi välillä ilmaantua haukkumaan ja kiusaamaan minua. Nykyään hän ei enää tee niin ja olemme molemmat poistaneet estot toisiltamme, mutta emme pidä yhteyttä. Pahinta ei kuitenkaan ollut se kiusaaminen, vaan se, että hän voi niin huonosti.
 
Ylös Pohja