Jos se olisi edes sen lievä muoto niin kai senkin vielä kestäisi, mieluummin tietysti ei yhtään. Mut tää on se kaikista vaikein dysforian muoto sen sanon, koska ei se tästä pahemmaksi enää mene
Miks kuvittelen niinku se dysforia loppuis sillä että lopetan käyttämästä sanaa nonbinary
Jos totta puhutaan dysforia ei oo loppunu kummallakaan tavalla joten ihan sama kummin teen, say I'm cis or say I'm nonbinary, neither ends the dysphoria so it doesn't matter
Tbh mä aina vaan pelkään kuollakseni että jotenkin viivytän parantumistani sillä että käytän sitä nonbinary sanaa ja tälleen
Mutta kun tuskin se nyt mitenkään liittyy siihen koska oon nähny todella onnelliselta vaikuttavia ja epädysforisia muunsukupuolisia niin mä en usko että se ehkä kuitenkaan haittaa sitä tai en mä tiedä. No. Ehkä kahen viikon päästä parannun tästä. Dysforiasta siis. Ei mua haittais olla muunsukupuolinen jos parannun 100 % tästä mikä tuhos mun elämän
On aika vastuutonta puhua siitä et transsukupuolisuudesta ei voi parantua koska aina kun niin sanotaan niin se kuulostaa mulle samalta kuin että kärsimys on ikuista. Tai siis loppuelämän kestävää ainakin. Se.... Kuulostaa ihan kamalalta. Siitä tulee heti olo että tapankin sitten itseni tänään, jos tää ei koskaan lopu.
Lopulta pääsin poliisien avustuksella viimeinkin 3 päiväksi osastolle turvaan itsrltäni ja sain omasta pyynnöstäni viimein masennuslääkkeen eli Brintellix joka alkoi jo ensimmäisen viikon aikana toimia loistavasti. Aloitusannos oli 10mg ja viikossa itsetuhoisuus katosi, pystyn taas nukkumaan ja menemään ihmisten ilmoille (en viikkoihin pystynyt menemään edes ruokakauppaan ja laihduin 8kg), syömään ja ajattelemaan. Mitään haittavaikutuksia en ole huomannut.
I have been 95 lbs, and I have been 165 lbs - my dysphoria was just as bad at 95 lbs as at 165 lbs. Losing weight does not make dense breast tissue go away, so it never made my chest dysphoria less bad (even though me thinking it would is what fed into my ED).
Now, with Cymbalta, I feel almost like a non-dysphoric cis male again, and it's weirding me out. The anxiety of going out as a girl is still there, but the need to do so feels diminished in a way that I really dislike. I feel disconnected from my femininity, even if I'm suddenly more comfortable with my masculinity.
For me it feels way less acute on Sertraline. Everything is dulled so it feels distant. I'm scared to do anything girlie in case my dysphoria comes roaring back but at the same time, I don't feel like anything and I feel very little. I don't feel like me and I certainly wouldn't say it is progress.