Hufflepuff
Uusi
- Liittynyt
- 19.2.2021
- Viestejä
- 22
- Reaktioarvo
- 7
Alkuun huomauttaisin tehneeni tämän aika vauhdikkaasti ja pilkkusäännöt eivät ole täysin hallussa, mutta olisi silti mukava saada jotain palautetta sillä haluaisin kehittyä kirjoittajana.
Katselin ympärilleni pimeyden ympäröidessä minua. Vähän kerrallaan ääriviivat alkoivat hahmotuttua. Edessäni siinsi valtava pilvenpiirtäjä, jota ympäröi korkeammat puut mitä olin ikinä nähnyt. Myös rakennus kohosi korkeammalle kuin mikään koskaan näkemäni. Kokonainen pieni kaupunki mahtuisi sen sisälle.
Kuunteli hetken, mutta mitään ei kuulunut lukuunottamatta tuulen huminan säestämiä kolahduksia ja kiljahduksia, joita satunnaisesti kuului pilvenpiirtäjän suunnalta.
Hytisi kylmyydestä. Se ei johtunut viileästä tuulenvireestä, vaan siitä että pelottava tosiasia alkoi pikkuhiljaa selkeytyä tokkuraisissa aivoissani. Jotenkin, en pystynyt käsittämään miten, olin joutunut keskelle pimeää metsää valtavan talon eteen.
Mitä voisinkin tehdä? Jos lähtisin metsän läpi nääntyisin vähän kerrallaan, kunnes korppikotkat tulisivat noukkimaan suihinsa minun likaantunutta ihoani tai voisin mennä tuohon salaperäiseen taloon.
Oletettavasti päätökseni johdatti minut oven eteen. Nostin käteni epäröiden kolkuttaakseni. Lopulta laskin käteni niin hitaasti oven pintaan, että ääntä ei kuulunut. Rohkeuteni oli pettänyt. En uskaltanut koputtaa.
Juoksin puiden suojaan peläten jonkun nähneen minut. Palasin miettimään vaihtoehtojani. Korppikotkan äänet muistuttivat minua mielikuvastani, mutta silloin tajusin että sehän oli vain mielikuva. Mistä minä voisin tietää, että metsä jatkuisi edes pitkälle. Ehkä sitä oli vain muutama sata metriä ja pääsisin jonkin valtatienreunaan ihmisten ilmoille.
Mutta entä jos sitä jatkuisi muutama sata kilometriä? Silloin saattaisin oikeasti päätyä haaskalintujen ravinnonlähteeksi.
Kipuaminen oli vaivalloista, en nimittäin pärjännyt urheilussa erityisen hyvin. Varsinkaan tämä puussa kiipeily ei oikein luonnistunut. Muutaman kymmenen minuutin hapuilun ja ähkinän jälkeen olin, hävettää myöntää, noin yhden ja puolen metrin korkeuteen. Ei sieltä hirveästi tähystetty metsänreunaan asti, mutta näin sen verran, että tajusin puita olevan liian pitkälle, että tässä kunnossa jaksaisin metsänreunaan.
Vain yksi vaihtoehto oli jäljellä ja siitä olin ihme kyllä iloinen. Tuota rakennusta kohtaan kokemani kiinnostus alkoi nousta suuremmaksi kuin pelko. Halusin vimmatusti tietää, kuinka päädyin tähän outoo paikkaan.
Tällä kertaa askelmain hieman reippaammin ovelle ja kolkutin napakasti, ennen kuin itseluottamukseni taas romahtaisi.
Koputukseen jälkeen jouduin käyttämään kaiken itseluottamukseni, joka ei tosin ollut kovin paljoa, että pysyisin paikallani.
Miksi minua sitten jännitti niin paljon? Pilvenpiirtäjä huokui voimaa kuin sisällä tehtäisiin taikoja. Koko oli niin suuri, että talon kuuluisi olla kuuluisa ja kaikkien tietää se. Kahdeksas ihme, joka näkyy avaruudesta, mutta en ollut koskaan kuullutkaan tästä. Rakennuksen pinta-alaa ei kannattaisi mitata neliömetreissä, ehkä kenties aarit tai hehtaarit toimisivat paremmin.
Minun lamaantuessa pelosta, ovi aukeni. Pieni puolentoista metrin korkuinen mies, jolla kasvoi pitkä parta katseli minua hetken, kunnes huusi jollekin takanaan:
-Hän on tullut! Eksyneiden valtias!
Katselin ympärilleni pimeyden ympäröidessä minua. Vähän kerrallaan ääriviivat alkoivat hahmotuttua. Edessäni siinsi valtava pilvenpiirtäjä, jota ympäröi korkeammat puut mitä olin ikinä nähnyt. Myös rakennus kohosi korkeammalle kuin mikään koskaan näkemäni. Kokonainen pieni kaupunki mahtuisi sen sisälle.
Kuunteli hetken, mutta mitään ei kuulunut lukuunottamatta tuulen huminan säestämiä kolahduksia ja kiljahduksia, joita satunnaisesti kuului pilvenpiirtäjän suunnalta.
Hytisi kylmyydestä. Se ei johtunut viileästä tuulenvireestä, vaan siitä että pelottava tosiasia alkoi pikkuhiljaa selkeytyä tokkuraisissa aivoissani. Jotenkin, en pystynyt käsittämään miten, olin joutunut keskelle pimeää metsää valtavan talon eteen.
Mitä voisinkin tehdä? Jos lähtisin metsän läpi nääntyisin vähän kerrallaan, kunnes korppikotkat tulisivat noukkimaan suihinsa minun likaantunutta ihoani tai voisin mennä tuohon salaperäiseen taloon.
Oletettavasti päätökseni johdatti minut oven eteen. Nostin käteni epäröiden kolkuttaakseni. Lopulta laskin käteni niin hitaasti oven pintaan, että ääntä ei kuulunut. Rohkeuteni oli pettänyt. En uskaltanut koputtaa.
Juoksin puiden suojaan peläten jonkun nähneen minut. Palasin miettimään vaihtoehtojani. Korppikotkan äänet muistuttivat minua mielikuvastani, mutta silloin tajusin että sehän oli vain mielikuva. Mistä minä voisin tietää, että metsä jatkuisi edes pitkälle. Ehkä sitä oli vain muutama sata metriä ja pääsisin jonkin valtatienreunaan ihmisten ilmoille.
Mutta entä jos sitä jatkuisi muutama sata kilometriä? Silloin saattaisin oikeasti päätyä haaskalintujen ravinnonlähteeksi.
Kipuaminen oli vaivalloista, en nimittäin pärjännyt urheilussa erityisen hyvin. Varsinkaan tämä puussa kiipeily ei oikein luonnistunut. Muutaman kymmenen minuutin hapuilun ja ähkinän jälkeen olin, hävettää myöntää, noin yhden ja puolen metrin korkeuteen. Ei sieltä hirveästi tähystetty metsänreunaan asti, mutta näin sen verran, että tajusin puita olevan liian pitkälle, että tässä kunnossa jaksaisin metsänreunaan.
Vain yksi vaihtoehto oli jäljellä ja siitä olin ihme kyllä iloinen. Tuota rakennusta kohtaan kokemani kiinnostus alkoi nousta suuremmaksi kuin pelko. Halusin vimmatusti tietää, kuinka päädyin tähän outoo paikkaan.
Tällä kertaa askelmain hieman reippaammin ovelle ja kolkutin napakasti, ennen kuin itseluottamukseni taas romahtaisi.
Koputukseen jälkeen jouduin käyttämään kaiken itseluottamukseni, joka ei tosin ollut kovin paljoa, että pysyisin paikallani.
Miksi minua sitten jännitti niin paljon? Pilvenpiirtäjä huokui voimaa kuin sisällä tehtäisiin taikoja. Koko oli niin suuri, että talon kuuluisi olla kuuluisa ja kaikkien tietää se. Kahdeksas ihme, joka näkyy avaruudesta, mutta en ollut koskaan kuullutkaan tästä. Rakennuksen pinta-alaa ei kannattaisi mitata neliömetreissä, ehkä kenties aarit tai hehtaarit toimisivat paremmin.
Minun lamaantuessa pelosta, ovi aukeni. Pieni puolentoista metrin korkuinen mies, jolla kasvoi pitkä parta katseli minua hetken, kunnes huusi jollekin takanaan:
-Hän on tullut! Eksyneiden valtias!