Hyvä asia on kai se, että must on nyt tuntunu tänään että osaan olla ottamatta henkilökohtaisesti isän homofobisia kommentteja. Tiedän että se on jollain tasolla homofobinen koska kommentoi bb:täkin äsken tyyliin : "no sit sinne tulee iha varmana joku vitun puppeli tai lepakko" tai jotain tämmöstä mutta vaikka mä tiedän noi sen homofobiat sun muut, niin uskon silti että jos se tietäis mun bisseyden niin se asennoituis ehkä toisella tavalla. Joten sinänsä se ei oo henkilökohtasta mua kohtaan. Tuossakaan en kuitenkaan halunnut sanoa mitään asiasta oman ahistuksen takia koska sit tuli sellanen pakko-oireinen olo ja rupesin miettimään taas et oonko "edes varmasti bi" tai jotain. Vaikka tietenkin olen.
Noniin ja nyt taas tuli huutoitkukohtaukset. Siis kuinka monta kertaa oon tässä muutaman päivän aikana huutoitkeny. Suurin piirtein kiljuin ku joku vitun sekopää mut nyt se pahin itku ja huuto ja riehuminen meni ohi. No okei, en mä muuten riehunu paitsi hakkasin itteeni kännykällä?????????????? Ööh juu. Njaa. Sattu hiukan mut mul ei ollu kyl mitään mahdollisuutta estää sitä, menin niin sekasin ahistuksesta. Mm. Ja nyt vaikka oon sinänsä jo rauhottunu niin silti mua ahdistaa ja mä jään jumiin koko ajan siihen ajatukseen että mitähän mun pitäs tehä esim siinä tilanteessa jos joku manipuloi mua johonkin. Siis kun tuli puhetta siitä kuinka se mun ex-säätö on sellanen et se aina saa kaikkii ideoit ja sit mun veli vaa seuraa sitä (mut ilmeisesti sitä ei haittaa ees) ja alkoi ahistaa niin paljon koska mä en sit koskaan tiedä et mitä tehdä koska mun pakko-oireet sanoo aina sellases tilanteessa jos joku pyytää mua tekeen jotain ni tavallaan ne pakko-oireet pakottaa mut sanoo joo mut sit kuitenki ne kääntyy sinne ein suuntaan ja sit lopulta en enää tiedä edes sitä että mitä mun pakko-oireiden mukaan pitäs tehdä. Ja sit alan miettiä et mitä elämä edes on. Ja sit tuntuu etten tiiä enää kuka oon. Koska mä en kertakaikkiaan näe mun elämässä mitään muuta merkitystä kun pakko-oireet. Mut sit taas toisaalta mä yritän miettiä sitä et mikä on tärkeintä. Toisaalta ne kyl on tärkeimmät mut mähän ite päätän ne pakko-oireet periaatteessa koska jos joku sanoo mulle jotain et mitä mum pitäs niiden mielestä tehdä niin oikeestaan mä kuitenkin ite valitsen että mitä mä lähden tekemään. Must tuntuu et mä oon ite valinnu sen mikä on mulle tärkeintä ja ne on nää mun jutut mitä mä yritän seurata ja tehä, mut se on vaa nii vaikeeta tajuta et mitä ne asiat edes on mitä haluun tehä. Siis tää ei todellakaan kuulosta kellekään muulle järkevältä paitsi mulle. Tai no ei järkevältä mullekaan mut ymmärrän jotenkuten ite mitä tällä tarkotan. Kukaan muu tuskin tajuaa mitä yritän selittää. Mut siis periaatteessa mun pitää vaan tehdä niin kuin mun pitää tehdä. Enkä mä voi elämässä vaikuttaa kaikkeen. Enkä mä voi koko ajan miettiä vaan joskus pitää vaan toimia eikä miettii. Oikeestaan suurimmassa osassa ellei jopa kaikissa tilanteissa olis vaan helpompi olla miettimättä mitään. Oonkin aina ollu kateellinen ihmisille jotka ei mieti. Kuten se ex-säätö. Se vaan menee ja tekee. Oon niin kateellinen niille ihmisille. Mä taas ajattelen niin paljon että se menee eksistentiaaliseks. Niin paljon etten tiedä kuka oon, tai mitä on elämä tai mitä on maailma tai mitä yleensäkin pitäs tehdä. Ja siitä ne pakko-oireet tulee. Eli ilmeisesti syy tähän kaikkeen on tää mun luonne mikä mul on ollu aina. Jo lapsena mietin ja pohdin aivan älyttömästi. Mutta se on varmaan asia joka on osa mua halusin tai en. Mut se on sit aiheuttanu sen et oon ajatellut liikaa ja ahdistunut siitä mitä maailma on. Oon ahdistunut siitä ku kukaan ei oo kertonut mulle mitä varten mä täällä elän ja mitä mun pitää täällä tehdä. Siis lapsena. Siis alle 10v. Ja koska oon lapsesta asti nähny elämän, sanotaanko että oikeestaan niin kauan ku muistan, oon nähny elämän sellasena että en tiedä edes mitä mun kuuluis oikein täällä hillua ja tehdä ja tuntuu että missään ei oo koskaan ollu mitään järkeä niin siks mulla on pakko-oireet jotka on mun elämäni ainut tarkotus. Ja se on ihan okei. Muutakaan vaihtoehtoa mulla ei oo koskaan ollu eikä tuu koskaan olemaan. Jos se on ollu koko mun elämän, niin kauan kun mä tätä elämää muistan, niin se ei kyllä lopukaan koskaan. Ja käytännössä en olis varmaankaan minä jos se muuttuis. Olisin joku toinen. En edes tiedä onkse mahollista muuttuu. Ehkä ei.
Silti mun pitää vaan miettii et mikä mulle on tärkeintä. Itsehän mä mun pakko-oireeni päätän ja jos mun elämän merkitys on ne, niin silloin ne on ne. Must tuntuu et sillon mun pitää vaan kuunnella sitä mitä mun joku sellai mututuntuma sanoo.
Elämä ei oikeestaan oo yhtään mitään
Joten sinänsä ihan sama enää.
No ainakin yhdestä asiasta oon valitettavasti varma ja se on se että rakastan tota yhtä.
Mut nyt mun pitäs kyl käydä suihkussa ku oon aivan hiessä ton kohtauksen jälkeen plus muutenki kutisee pää ja tälleen niin i guess vois auttaa jopa ahistukseenki se suihku
Toinen juttu mikä auttaa mun oloa tällä hetkellä on se, että ajattelen esimerkiksi lukioaikoja tai jotain muuta mennyttä ja sitten kun muistan ne ni muistan myös sen, että sillonki on ollu välillä helpompia aikoja. Välillä oon itkeny huoneen lattialla (esim 2015 syksyllä/kesällä) vähän samaan tapaan ku tänään ja välillä oon menny pitkäänki niin että ei oo oikeestaan vaikeuksia ainakaan mitään sen isompia vaikeuksia. Varsinkin joskus sillon kun on ollu kavereiden kanssa juhlimassa, no, alkoholilla tai ilman, niin välillä sekin auttaa silleen että pystyy keskittyy muuhun ja kaikki huolet hävii hetkeks. Mut nytpä ei oo frendei tullu nähtyy. Mut siis tavallaan toi vaan kertoo siitä että jos mä oon menneinäkin aikoina kokenu sekä vaikeita että helppoja jaksoja, niin totta kai niitä on nytkin. Ja siis varmaan kaikkien elämään kuuluu vaikeet ja helpot jaksot mutta mulla ne tuntuu vaihtelevan aika useesti lähes ääripäästä toiseen. Ei nyt ehkä ihan mut kuitenkin saatan mennä täydestä tunteiden helvetistä suoraan sellaseen "kaikki on ihan jees kaikki on ok kaikki on oikein hyvin" moodiin. Yleensä nää tämmöset todella vaikeet ahistukset saattaa kestää päiviä tai viikon tai jotain ja sit on taas uusi kausi. Mut esim nyt tässäkin, sanotaanko näin että perjantaina mulla oli tosi rento fiilis, eli aikas helppoa, sitten sillon yöllä kun veli alko riehumaan ni mentiin täyteen ahistuksen tunteeseen niin syvälle ku voi mennä, sitten taas aamulla alko helpottaa ja oli ihan jees, sitten taas eilinen oli ihan okei ainaki välillä varsinkin sillon ku katoin YouTubesta jotain tyylii frendei en ees muista mut joo. Muistan ku söin nuudeleit ja katoin jotai hömppää ja mul oli tosi jees fiilis taas kerran. Sit taas mentiin sunnuntaiaamuna ahistuksen puolelle ja sit taas ku menin joskus päivällä nukkumaan niin oli oikein hyvä fiilis ja nukahin aika hyvissä ja rauhallisissa tunnelmissa. Ni sitte ku heräsin nyt illalla niin aivan järkyttävä olo vähän aikaa, sitte taas vähän parempi sit taas aivan karsee, sit taas parani tosi paljon ja kelasin jo et nyt tää meni ohi mut sit tuli puheeks se ex-säätö ja sit mul tuli se huutoitkukohtaus. Sit sen jälkeen taas ihan ok olo. Ja nyt on ihan ok vähän semmosta keskitasoo, ei täysin kamala mutta ei mikään maailman paras. Mut siis ihan vähän aikaa sitten olin taas elämäni syvimmässä aallonpohjassa ja nyt jo kaikki on taas ihan ok. Herrajumala mitä tunteiden heittelyä. Siis tää on niiku pahinkin epävakaa persoonallisuushäiriö tai mikä lie. Vai en tiedä miten ihmisillä keskimäärin tunteet heittelee mutta musta ainakin tuntuu että saatan melko usein saman päivän aikana käydä todella matalalla ja sit vähän ajan päästä kaikki on taas ihan hyvin. Mutta mulla vaan ne pohjalla käymiset on semmosia yliyliylidramaattisia, vedän ne niin jumalattoman pitkälle ne ahistukset ja pahat olot. Sitten taas jos koen jotain euforiaa vaikka nyt musiikista niin tulee herkästi se olo että noh ei mikään voi koskaan enää mennä niin huonosti kun silloin oli, kaikkihan on oikein mukavasti ja ei mitään hätää todellakaan ole nyt
Ei oo kyllä mikään newsflash se että oon tunteellinen. Mut sen vaa huomaa uudestaan ja uudestaan kuinka jumalaton se skaala on. Nimittäin äsken huusin että mä en voi elää enää tän asian kanssa ja koin täysin mahottomaks kaiken, en pystyny ajatella mitään normaalisti. Ja nyt taas oon sillee jaa no eihän tässä sen kummempaa kai. Varmaa pian taas nauran hulluna jolleki ja oon tosi ilonen. Ehhhh. Kaksisuuntainen mielialahäiriö???? :D mussa on kyllä aina ollu vähän kaks tämmöstä puolta että kun kaikki on aina sanonu että oon semmone jotenki aurinkoinen ja ilonen ja tälleen, mut silti oon kyllä myös tosi synkkä ja ahistuva ja herkkä. Must on siis aina sanottu sitä että oon tyyliin ilonen ja nauravainen mutta sit must on myös sanottu että oon herkkä ja ujo ja että saatan näyttää vakavalta ja ilmeettömältä ku puhun. Että juuh :D must tuntuu et koko mun persoona on vähän sellanen.... Sekava. On kai aina ollu. Ihan siis semmonen että esim oon tosi rauhallinen (sitä oon kuullu niin monta kertaa et huhhuh) mut sit kuitenki esim mun kirjotustyyliki on tämmönen todella sekava ja ajatukset hyppii minne sattuu ja näin pois päin. Että oon samaan aikaan jotenki hirveen rauhallinen mutta kuitenkin levoton. Mikä mun persoona oikein on jos se on tämmönen hybridi :D
