Keho Sh tarinoita

Liittynyt
24.2.2023
Viestejä
28
Reaktioarvo
15
Haluuko joku kertoa oman sh tarinan tai jos läheisellä on ollut sh niin millaista se oli sinulle?
 

hillasuo

Asiantuntija
Liittynyt
24.11.2022
Viestejä
2,391
Reaktioarvo
965
Yhellä mun rinnakkaisluokkalaisella on. Se tekee siitä melkein jokaikinen päivä tiktokkeja ja ilmeisesti saa jotain apua.
Mutta ei mulla sillein mitään kokemusta oo että läheisellä olis.
 

mamiya

Asiantuntija
Liittynyt
5.2.2021
Viestejä
1,351
Reaktioarvo
1,692
Yläasteella aloitin kaverin kanssa herkkulakon, mulla se meni yli. Olin normaalipainonen, hoikka oikeestaan, mut se ei riittänyt. Masennuin, aloin viiltelemään ja polttamaan itteäni. Harrastin pakkoliikuntaa. Näännytin itseäni, mutta aina retkahdin ahmimaan mistä seurasi oksentelu. Aina kävi samoin: näännytin itseäni pari päivää, sit ratkesin ahmimaan ja lopulta olin sormet kurkussa pöntöllä. Vihasin itteäni. Tätä kesti pari vuotta, en saanut kunnon hoitoa kun en ilmeisesti ollut tarpeeksi sairas. Psykologia näin mikä oli yhtä tyhjän kanssa, oli masennuslääke ja 2 viikon päiväosasto. Lopulta menetin elämänhalun, aloin karkailemaan kotoa ja juomaan. Yhdellä reissulla tutustuin huumeisiin (amfetamiini, MDPV, subutex, bentsot) ja aloin käyttää iv kamaa (nyt oon käyttänyt päivittäin vajaa 8v). Lopulta kun tulin riippuvaiseksi niin sh käyttäytyminen väheni. Nyt se on aika nollissa vaikka epäterveitä ajatuksia ja itsevihaa on silti, en vain toteuta sitä juuri. Riippuvuus vaihtui vain toiseen.
 

TalvinenRasia

Kissan ulkoiluttaja
Liittynyt
5.2.2021
Viestejä
781
Reaktioarvo
752
Oireiluni alkoi jo ala-asteella, kun yritin ensimmäinen kerran laihduttaa. Yhdeksännellä luokalla se riistäytyi käsistä ja olin todella huonossa kunnossa kevään lopulla. Olin sairaudentunnoton, vaarassa kuolla syömishäiriöön ja liikunta oli syömisen rajoittamisen lisäksi mulle todella pakonomaista.
Jouduin osastolle ja siellä itkin enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. Tuntui, että jokainen aiemmin lenkkipolulla purettu tunne purkautui silloin luonnollisella tavalla, mutta se oli todella raskasta. Löysin aina tilaisuuden huijata ja tuntuu huvittavalta näin jälkikäteen, miten osaston kovalla lattialla väänsin vatsalihaksia sen minkä kerkesin, kun olin yksin huoneessani. ':D
Oon yhä toipumassa, mutta jo parempaan päin!
 

Girlofpunk

Asiantuntija
Liittynyt
4.2.2021
Viestejä
864
Reaktioarvo
1,566
Itse kamppailen edelleen syömishäiriön kanssa. Yhdessä välissä se oli paremmassa suunnassa mutta muutama vuosi sitten se jälleen paheni.
Ensimmäistä kertaa sairastuin syömishäiriöön 16-vuoden ikäisenä kun ensimmäistä kertaa rupesin seurustelemaan. Silloinen kumppanini välillä mainitsi painostani tai kehostani sen olevan iso, vaikka olin normipainoinen teinityttö. No siitä kaikesta kommentoimisesta rupesin syömään todella vähän ja sairastuin. Laihduin toden teolla ja välillä kun niitä kuvia nään niin kauhistun kuinka luuranko olen silloin ollut. No asiat parani vähäsen erottuani tästä kusipäästä 8kk yhdessäolon jälkeen, jonka jälkeen rupesin aika nopeasti seurustelemaan "sali alfan" kanssa mikä taas meinasi että ruokaa tuli mätettyä. Rupesin treenaamaan ja sain painoa takaisin ylös päin syömällä jälleen normaalisti, ehkä jopa enemmänkin. No meidän yhdessä oloa ei kertynyt kuin yli vuosi ja hän jätti minut toisen tytön takia. Ero oli kova paikka mikä laukaisi jälleen syömättömyyden. Alkoholia tuli vedettyä varmaan enemmän kuin ruokaa. Ero oli kova paikka.
No mutta ei onneksi kauaa mennyt kun nykyisen mieheni tapasin. Asiat alkoivat sujumaan parempaan päin. Hän piti huolta syömisestäni ja siitä että kaikki oli minulla hyvin. Ja niin olikin, mutta muutama vuosi sitten muutettuamme toiselle paikkakunnalle, tein elämänmuutoksen ja rupesin herkkulakolle mikä jatkuu minulla edelleen, mutta sairaalloisena. Nykyään pelkään sokereita ja hiilareita ylikaiken. Ahdistun kun joudun edes miettimään esim karkkipussin syömistä. Ajattelen etten ansaitse sitä tai että se on kirous syödä herkkuja. Mainittakoon että treenaan todella paljon, mikä on lisännyt tätä halua että syön 'terveellisesti', mutta tiedostan että ei tuo tervettä ole. Pääkoppakin sanoo välillä että "hei, nyt vittu otat sen keksin, se ei pilaa sun ruokavaliota tai treenituloksia", mutta samaan aikaan kieltäydyn kaikesta hammasta purren. Tämä on aivan perseestä suoraan sanottuna. Sitten jos kuitenkin olen maistanut jotain, syönyt yhden herkun, sen jälkeinen morkkis on todella paha ja ahdistun. Ihan kuin olisin tehnyt vuosi sadan rikoksen ja tiedän joutuvani vankilaan lopun iäkseni.
 

Mandalay

kadoksissa
Liittynyt
2.2.2021
Viestejä
783
Reaktioarvo
747
Olin lapsesta asti nirso ja alipainoinen. Sit joskus murrosiän kynnyksellä ruokahalu kasvoi ja se yhdistettynä siihen, miten terveystiedon tunneilla aina puhuttiin rasvan määrän lisääntyvän murrosiässä, aloin vaan pelkäämään lihomista. Halusin pysyä alipainoisena jatkossakin ja aloin tietoisesti välttelemään herkkuja ja muuta "epäterveellistä". Kai se kehoihanne oli ihan kieroutunut jo alusta asti enkä sitä osannut kyseenalaistaa.

15-16-vuotiaana mulla oli muutenkin vaikeaa, ja sen seurauksena noi sh-ajatukset konkretisoitui herkkulakon lisäksi kaikkeen muuhunkin lakkoiluun, ja lopulta karsin ruokavaliostani pois ihan älyttömästi kaikkea ja tein paastoamisesta jonkun henkilökohtaisen haasteen. Inhosin muutenkin ulkonäköäni ja ajattelin jotenkin, että laihdutus auttaisi siihen. Laihduin pahasti alipainon puolelle, mutta peittelin aika hyvin eikä kukaan oikeastaan edes huomannut, olinhan ollut lapsenakin alipainoinen niin ajattelivat mun kai luonnostani olevan sellainen eikä meidän perheessä mitään yhteisiä ruokahetkiä ollut muutenkaan. No, löysin myös alkoholin ja lopulta join enemmän kuin söin, mutta juomisen seurauksena paino taas nousi hiukan normaalimmalle tasolle ja jotenkin kuvittelin, että tää sh oli tässä. Nyt parikymppisenä omaan ihan järjettömän rajoittuneen ruokasuhteen ja päivittäisiä sh-ajatuksia, ja vaikka en enää olekaan ihan sairaalloisella tasolla alipainoinen niin kehonkuva on ihan vääristynyt ja ruoasta en pysty nauttimaan yhtään normaalilla tavalla. En edes tiedä, miltä tuntuisi syödä tarpeeksi ja hyvin, ja kärsin aikamoisista puutostiloista. Kai siis voisi sanoa, etten koskaan edes parantunut, vaikken enää näytäkään samalla tavalla sairaalta, mutta ei elämää voi loputtomiin näinkään elää
 

tuhatsanaa

astronautti
Liittynyt
20.6.2022
Viestejä
132
Reaktioarvo
115
Kaikki alkoi kun olin 12. En ihan tiedä, mistä se kaikki alkoi, enkä ensin edes havahtunut siihen, että jotain oli ehkä vialla. Aluksi en ajatellut asiaa niin paljoa. Jätin pari ateriaa välistä ja nautin nälkäisyyden tunteesta. Tajusin tilanteen jollakin tasolla silloin, kun koulussa käsiteltiin syömishäiriöitä. Muistan ikuisesti, kun katsoin ympärilleni hämmentyneenä luokassa ihmetellen, että eivätkö kaikki ajattele näin. Olin täysin varma, että se oli normaalia. Sinä päivänä selvitin illalla syömishäiriöiden oirekuvista ja huomasin sopivani niihin. En silti jostakin syystä osannut huolestua. En uskaltanut kertoa kenellekään, olin oikeastaan todella ujo. Kaikki riistäytyi ensimmäisen kerran käsistä, kun olin 13. En enää pystynyt syömään. Vieläkään en ollut kertonut kenellekään ajatuksistani, eikä kukaan edes käytännössä huomannut. Sain kommenttia korkeintaan vain siitä, että näytän hoikemmalta ja sekin kuitattiin pituuskasvulla. Kukaan ei tiennyt. Yläasteelle mennessä päätin yrittää alkaa syömään. Se sujui melko hyvin jonkin aikaa. Ehkä seiskaluokan onnistuin. Sitten kasilla tuli romahdus. En enää nukkunut, enkä syönyt. Öisinkin kävin lenkeillä salaa. Luulin oikeasti, että onnistuin salaamaan kaiken hyvin. Ajattelin, ettei kukaan huomaa, jos en syö koulussa ja ettei kukaan huomaa jos olen tavallista väsyneempi. Kyllä huomasi. Oli huomannut jo pidemmän aikaa. Monet opettajat olivat huomanneet, etten koskaan käynyt syömässä ja että olin laihtunut paljonkin. He eivät vain tehneet asialle mitään ensin. Ensimmäisen kerran sain kuulla joltain asiasta, kun opettaja vyötärölle koskiessaan tunsi luut. Hän kysyi, syönkö tarpeeksi ja yritin vakuuttaa, että syön ja että kaikki on hyvin. En tainnut onnistua ja muutaman tapahtumaketjun jälkeen kerroin hänelle sitten kaiken. Samalla sain tietää, ettei hän ollut ainoa, joka oli huomannut jotain. Edelleen tuntuu jotenkin erikoiselta, ettei kukaan oikeasti tehnyt asialle mitään. Mulla oli sillon jo sellanen tilanne, että veriarvojenkin puolesta sairaala ois ollu ihan oikea paikka. Onnistuin jotenkin kieltämään tätä opettajaa kertomasta kenellekään sillä ehdolla, että lupasin kertoa hänelle jos tulee jotain uutta ja hän taas lupasi vahtia että syön. Tällä menetelmällä sain itseni jotenkin paremmaksi ja ysiluokka menikin sitten ikään kuin ohuella nuoralla kävellessä uutta romahdusta odotellessa. Sitä ei kuitenkaan ikinä tullut. Sain pidettyä itseni tämän opettajan avulla sh käyttäytymisen kannalta kuivilla ainakin suunnilleen. Lukioon mennessä pelkäsin, että en tule pystymään yksin siihen. No en pystynytkään. Olen vain onnistunut piilottamaan kaiken paremmin ja sitä paitsi suuremmassa koulussa kukaan ei ehdi kiinnittää huomiota yhteen oppilaaseen. Olen paremmassa tilassa kuin yläasteen pahimpina aikoina, mutta en silti kunnossa. Paremmaksi toisaalta menossa.
 

qualitymonkey

Official pappojen kuolaaja
Liittynyt
2.2.2021
Viestejä
34,737
Reaktioarvo
2,892
En sanoisi itse että mulla on syömishäiriö, mutta teen kyllä joskus niin että ei tuu syötyä vaikka muutamaan vuorokauteen kunnolla, toisinaan taas syön suhteellisen normaalisti. Välillä myös koen syyllisyyttä syömisestä, välillä en. En itse usko että tää on syömishäiriö, mutta sellain ehkä lievästi kuitenkin... Epäterve suhtautuminen syömiseen? Koska siis siitähän ei pitäis tuntee syyllisyyttä kenenkään ikinä. Mut varmaan lähes kaikki tuntee joskus? 🤔 En tiiä.
 

hillasuo

Asiantuntija
Liittynyt
24.11.2022
Viestejä
2,391
Reaktioarvo
965
Ei mulla kai syömishäiriötä oo, mutta mun suhtautuminen ruokaan on helvetin epäterve. Rakastan ruokaa ja syömistä. Syön paljon ja ihan vaan siks että haluan syyä. Herkuttelut menee välillä ihan överiks ja saatan syyä hulluna karkkia salaa. Välillä taas herkuttelen vaan viikonloppuna. Itkettää ja ahistaa paino ja se kuin paljon syön ja välillä tosi epäterveellisestikki. Mutta en osaa lopettaa. Välillä alan "laihuttaan" mutta sitten repsahan heti. Sitten itken vähän ja syön karkkia. Ja itken lisää koska söin niin paljon. En vaan osaa semmosta kaikkea kohtuudella -tyyliä.
 
Ylös Pohja