PinkkiHuppari
Yliajattelija
- Liittynyt
- 3.2.2021
- Viestejä
- 537
- Reaktioarvo
- 510
Siksi mietin usein, että olisi kivempi vaan nukahtaa ikiuneen. Nukkua, ei nousta aamuisin väsyneenä vaan mennäkseen paikkaan josta ei pidä, tekemään asioita joita ei halua tehdä, kokoajan olla ahdistunut kaikesta, ihmisten pahuudesta, rahasta, yksinäisyydestä, maailmasta.
Juuri nyt vain musiikki on hyvää, ajoittain toki muutkin asiat. Musta on aina, ainakin tosi kauan tuntunut, ettei mulle ole paikkaa täällä. Oon ollut eri tavoin hukassa jo lapsesta asti. Aina mulla on ollut unelmia, tavoitteita, mutta kaikki tuntuu saavuttamattomilta, mahdottomilta ja turhilta. Tuntuu, että olen täällä vain, jotta opin pärjäämään, käymään töissä, olemaan hyödyksi jotta voin elää. Ja niin se kai onkin, sitähän varten olen jo monta vuotta elänyt. Sanotaan, että pitää elää itseään varten, jos ei itseä, niin muita varten, elää omaa unelmaa, rakastaa, löytää rauha. Miten täällä, tällaisessa maailmassa se on mahdollista, en tiedä, siitä asti, kun aloin ymmärtää tuntuu, että kaikki tuollaiset asiat vaan ajautuu kauemmaksi musta tai minä niistä.
Eihän tässä maailmassa kai koskaan ole ollut asiat kovin, ei täydellisesti, ei ainakaan niin kauan, kun ihmiset on olleet näin itsekkään piittaamattomia. En edes tiedä mitä lopulta yritin sanoa, ainakin sitä on vaikea selventää, on niin paljon, mutta tuntuu vaan, että kaikki on liikaa ja minä liian vähän, eikä tässä ole järkeä. En edes tunne olevani masentunut, ehkä vähän ahdistunut. Seilailen nyt päämäärättömästi täällä sulavalla merellä, en päin jäävuorta, mutta väärään suuntaan kuitenkin.
Juuri nyt vain musiikki on hyvää, ajoittain toki muutkin asiat. Musta on aina, ainakin tosi kauan tuntunut, ettei mulle ole paikkaa täällä. Oon ollut eri tavoin hukassa jo lapsesta asti. Aina mulla on ollut unelmia, tavoitteita, mutta kaikki tuntuu saavuttamattomilta, mahdottomilta ja turhilta. Tuntuu, että olen täällä vain, jotta opin pärjäämään, käymään töissä, olemaan hyödyksi jotta voin elää. Ja niin se kai onkin, sitähän varten olen jo monta vuotta elänyt. Sanotaan, että pitää elää itseään varten, jos ei itseä, niin muita varten, elää omaa unelmaa, rakastaa, löytää rauha. Miten täällä, tällaisessa maailmassa se on mahdollista, en tiedä, siitä asti, kun aloin ymmärtää tuntuu, että kaikki tuollaiset asiat vaan ajautuu kauemmaksi musta tai minä niistä.
Eihän tässä maailmassa kai koskaan ole ollut asiat kovin, ei täydellisesti, ei ainakaan niin kauan, kun ihmiset on olleet näin itsekkään piittaamattomia. En edes tiedä mitä lopulta yritin sanoa, ainakin sitä on vaikea selventää, on niin paljon, mutta tuntuu vaan, että kaikki on liikaa ja minä liian vähän, eikä tässä ole järkeä. En edes tunne olevani masentunut, ehkä vähän ahdistunut. Seilailen nyt päämäärättömästi täällä sulavalla merellä, en päin jäävuorta, mutta väärään suuntaan kuitenkin.
