kuljeskelija
Matkalla
- Liittynyt
- 3.2.2021
- Viestejä
- 888
- Reaktioarvo
- 861
Keikuin tuolillani. Historian tunti mateli hitaammin kuin kaikki maanantait mitä olin koko elämäni aikana kokenut yhteensä.
Paperilennokki tökkäsi käsivarttani. Janne osoitti käsillään, että avaa se.
"Kirjastoon klo 17?"
En voinut mennä. Minulla oli pianotunti, ja sen jälkeen psykologikäynti. Pudistin hiljaa päätäni ja korjasin silmälasejani.
Viimein tunti päättyi, ja kiirehdin ulos, koulun takapihalle. Tiesin, ettei sinne saanut mennä, mutta en välittänyt sillä hetkellä siitä. Olin nähnyt takapihalla jotain kiiltävää, ja halusin tietää, mikä se oli.
Olin jo korjaamassa silmälasejani, kun kuulin hiljaisen äänen. "Näitkö sinäkin sen?"
Puhuja oli luokan 'outolintu' eli Irina.
Irinalla oli kirkkaan violetit, olkapääpituiset hiukset, ja aina hopeiset korut kaulassa. Irina ei tainnut edes alun alkujaan olla suomalainen, vaan taisikin olla itse asiassa jostain päin Portlandia.
"Ja sä olit Janne?"
Pudistin päätäni.
"Mun nimi on Sebastian Hallatalvi."
"Aa, sori. Huono nimimuisti." tyttö naurahti. "Mikä toi on?"
"Mä oon ihan yhtä hämmentynyt." sanoin tuijottaen hopeista ketjua, jonka tunnistin myöhemmin kaulakoruksi.
"Se ei halua meidän koskevan siihen." Irina sanoi katse tiukasti korussa.
Samassa kasiluokkalainen puolijuoksi takapihalle itku kurkussa etsien jotain. Irina käytti tilaisuuden hyväkseen. "Oletko sinä kadottanut kaulakorun?"
"Joo, se on hopeinen ja siinä on sellanen tähtiriipus" tyttö sanoi hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa että minä kuulin sen.
"Se on tossa." sanoin. Tyttö katsoi minuun ja sitten hopeiseen ketjuun. "Kiitti!" tyttö sanoi kasvot heti kirkastuen ja nosti korun kaulaansa. "Sulla on samanlainen! Löysitkö säkin ton jostain, mä oon ettinyt tätä korua kaikkialta mut en tiiä mistä tää on!"
"Mä en tiiä. Tää oli mun yöpöydällä mun synttäriaamuna." totesin.
"Mikä sattuma, mä löysin tän kun olin lenkittämässä mun koiraa mun synttäripäivänä. Aika hassua, se koru vähän niinkuin kutsu mua!" tyttö sanoi hymyillen.
"Oikeesti?"
"No, en tiiä oliko se mun kuvitelmia, mut ihan kun se ois huutanut 'Hilja! Hilja!"
"Kummallista. Ehkä sä vaan kuvittelit."
"Ehkä." Hilja sanoi ja lähti sitten juoksemaan onnellisena kohti tyttöporukkaa.
Paperilennokki tökkäsi käsivarttani. Janne osoitti käsillään, että avaa se.
"Kirjastoon klo 17?"
En voinut mennä. Minulla oli pianotunti, ja sen jälkeen psykologikäynti. Pudistin hiljaa päätäni ja korjasin silmälasejani.
Viimein tunti päättyi, ja kiirehdin ulos, koulun takapihalle. Tiesin, ettei sinne saanut mennä, mutta en välittänyt sillä hetkellä siitä. Olin nähnyt takapihalla jotain kiiltävää, ja halusin tietää, mikä se oli.
Olin jo korjaamassa silmälasejani, kun kuulin hiljaisen äänen. "Näitkö sinäkin sen?"
Puhuja oli luokan 'outolintu' eli Irina.
Irinalla oli kirkkaan violetit, olkapääpituiset hiukset, ja aina hopeiset korut kaulassa. Irina ei tainnut edes alun alkujaan olla suomalainen, vaan taisikin olla itse asiassa jostain päin Portlandia.
"Ja sä olit Janne?"
Pudistin päätäni.
"Mun nimi on Sebastian Hallatalvi."
"Aa, sori. Huono nimimuisti." tyttö naurahti. "Mikä toi on?"
"Mä oon ihan yhtä hämmentynyt." sanoin tuijottaen hopeista ketjua, jonka tunnistin myöhemmin kaulakoruksi.
"Se ei halua meidän koskevan siihen." Irina sanoi katse tiukasti korussa.
Samassa kasiluokkalainen puolijuoksi takapihalle itku kurkussa etsien jotain. Irina käytti tilaisuuden hyväkseen. "Oletko sinä kadottanut kaulakorun?"
"Joo, se on hopeinen ja siinä on sellanen tähtiriipus" tyttö sanoi hiljaa, mutta kuitenkin niin kovaa että minä kuulin sen.
"Se on tossa." sanoin. Tyttö katsoi minuun ja sitten hopeiseen ketjuun. "Kiitti!" tyttö sanoi kasvot heti kirkastuen ja nosti korun kaulaansa. "Sulla on samanlainen! Löysitkö säkin ton jostain, mä oon ettinyt tätä korua kaikkialta mut en tiiä mistä tää on!"
"Mä en tiiä. Tää oli mun yöpöydällä mun synttäriaamuna." totesin.
"Mikä sattuma, mä löysin tän kun olin lenkittämässä mun koiraa mun synttäripäivänä. Aika hassua, se koru vähän niinkuin kutsu mua!" tyttö sanoi hymyillen.
"Oikeesti?"
"No, en tiiä oliko se mun kuvitelmia, mut ihan kun se ois huutanut 'Hilja! Hilja!"
"Kummallista. Ehkä sä vaan kuvittelit."
"Ehkä." Hilja sanoi ja lähti sitten juoksemaan onnellisena kohti tyttöporukkaa.
