Tämä nainen oli ok ollessaan opettajani – joka tapauksessa hän oli pari vuotta myöhemmin opinto-ohjaajan sijaisena. Olimme täyttämässä jotain lomaketta toisen asteen opintoja varten ja siinä kysyttiin mahdollisista oppimisvaikeuksista. Minulla oli todettu työmuistivaikeuksia, ja äitini oli käyttänyt niistä sanaa "oppimisvaikeus", vaikka en sitten tiedä, ovatko ne sitä "virallisesti" vai eivät. Kysyin tältä naiselta, lasketaanko tähän lievät oppimisvaikeudet, ja opettaja vastasi: "Sitä ei lasketa, jos vähän huonosti muistaa englannin sanat." Miksi on aikuiselle ihmiselle vaikeaa vastata suunnilleenkaan kunnolla? Jos minä kysyn jotain, haluan, että minulle vastataan siihen kysymykseen, sanotaan "kyllä", "ei" tai jos ei tiedä, niin "harkitse itse" tai "en osaa sanoa" tai muuta, mikä liittyy siihen kysymykseen, eikä höpötetä jotain englannista tai vastaavasta, mistä ei ole kysytty.
Tämä ei ole minulle iso juttu sinänsä, mutta kerron silti: kerran tunnilla piirsin kuvan ja näytin sitä luokkatovereilleni. Muutkin tulivat katsomaan piirrustusta ja kiinnittävät huomionsa siihen, eivätkä opetukseen. Niinpä opettaja otti piirrustukseni pois, koska "se häiritsi opetusta", mikä on tunnin aikana tietysti ihan luonnollista. Ei piirrustus minulle niin tärkeä ollut, mutta kysynpähän nyt vaan, miksei sitä saanut takaisin tunnin jälkeen, ei sinä päivänä, eikä myöhemminkään. (Luokkatoverini sitä myöhemmin kysyessä opettaja sanoi, ettei sitä ole enää.)
Mieleenpainuva oli ala-asteen opettaja, ei hän paha ihminen ollut, mutta hänen kanssa oli sellaisia tilanteita, että kerran, kun heitin roskaa roskikseen, en tehnyt mitään muuta, otti minuun tiukan katsekontaktin, koko olemuksensa tuntui jotenkin jäykistyvän ja kysyi kylmäävällä äänellä, mikä se on. Ei ole oikein kivaa, että joutuu perustelemaan tai selittelemään sellaista asiaa kuin roskan heitto roskikseen. Häneltä opin, että esimerkiksi parisuhteissa en tule katselemaan sellaista, että joutuu perustelemaan sellaisia asioita.
Kerran 2. luokalla sanoin, että meillä katsotaan lauantai-iltaisin myöhään Itsevaltiaita. Hän otti minuun tiukan katsekontaktin ja sanoi ankaralla äänellä, että tv-ohjelmien takia ei valvota. No, hän olikin sillä tavalla jämäkkä ja itsevarma ihminen, että osaan hyvinkin kuvitella, että hän on 8-vuotiaana päättänyt omista nukkumaanmenoajoistaan, mutta voitko nainen silti ymmärtää, että kaikissa perheissä ei 8-vuotiaat päätä niistä tai muista iltarutiineista, eivätkä kaikki lapset ole sen luonteisia, että sitä edes haluaisivat.
Kerran hän tunnilla sanoi, että saa viitata ja kysyä, jos apua kaipaa (ja saahan niin tehdä, vaikkei erikseen sanottaisi). Jossain vaiheessa huomasin, että olin ymmärtänyt uuden opeteltavan laskukaavan osittain väärin ja kysyin häneltä siihen apua. Hän tuli luokseni, kun häntä pyysin ja selitin matematiikan kirjan ohjeesta oikein tarkkaan, mikä kohta se oli, minkä olin ymmärtänyt väärin ja sormella kävin läpi vihosta, missä meni vikaan. Hän alkoi sitten selittämään sitä laskukaavaa ja oli koko ajan, että kröhöm kröhöm "onhan se hyvä, että tehtävät korjataan" kröhöm "onhan se hyvä vai mitä?" No, pitääkö minun sanoa, että se on huono asia, jos minä itse sinut tähän pyysin?
