Mjaa
Mietin: eunkwangia
MUTTA
mietin myös sitä kuinka kuntoilin äsken koska ajattelin että jos rupeisin laihtumaan koska haluan leveän perseeni pois.
No, eihän siinä vielä mitään mutta sitten alkoikin ahdistaa koska mietin että mitä jos mua rupeaa ahdistaa sitten se laihtuminen (jos se tapahtuu) koska sitten musta alkoi tuntua että mun koko kehonkuva on ihan sotkuinen koska se olisi muuttunut sitten niin paljon koko elämäni aikana ja sitten mulla tuli melkein paniikkikohtaus siitä kun ajattelin että jos sitten asiat ovatkin väärin koska se kaikki tuntui väärältä niiku kehon suhteen
Mut ok
Ei se mitään laihdun jos laihdun mutta tarkoitan vain että koko mun elämä on ihan sekaisin kehojuttujen takia
Koska sitten en tiedä kun mulla on niin paljon ahdistusta sen eri vaiheista
Niin pelkään että mua ahdistaa entistä enemmän jos muutan sitä
Koska sen muuttaminen ei tunnu okeilta
Mutta jos haluan kuntoilla kuntoilun ilosta niin en voi mitään jos laihdun
Koko elämä tuntuu vain väärältä koska en haluaisi olla: kehossa.
No, se siitä.
Kuntoilu kuitenkin itsessään oli mukavaa puuhaa paitsi naksui hirveästi.
Mutta on hirveän vaikea keskittyä siihen mitä haluan tehdä koska pelkään että.. en jostain syystä saakaan tehdä niin.
VITTU. minä haluan kuntoilla perkele. Silloin en voi sille mitään mitä mun keholle mahdollisesti käy tai ei käy siinä.
SAATANA MINÄ HALUUN TEHÄ MITÄ TEEN
haista vittu 😭😂
Kyllä pahin on keho-obsessio likaobsession ohella koska kuten likaobsessiossa ajattelet että sohvaan tarttuu pientä näkymätöntä likaa ja menetät hermos sen takia, niin samoin keho-obsessiossa ajattelet että kun teet yhden tai muutaman treenin niin sun keho on heti pilalla tai ihan mitä tahansa elämässä teetkin niin aattelet että KAIKKI pilaa sun kehon, silleem nyt siihe on tapahtunut joku pieni muutos niin nyt kaikki on pilalla.
Sitten koen kauheaa vastuuta tekemisistäni.
Jaa kyllä sä vain nuorena uskalsit tanssia harrastaa, niin mikset nytkin uskalla tehdä mitä vain.
Koen vain että mulla ei saisi olla: kehoa. Alkuunkaan.
Joten.
Mut harmi koska kaikil jotka on elossa on se, joten et oo ainut.
Mitä sä siit ahistut, teet vain mitä huvittaa tehdä etkä välitä mitä se tekee sun keholle.
SITÄ PAITSI. olo on joka tapauksessa se ettei tästä voi enää MENNÄ rumemmaksi, joten sinänsä mun mieli on sitä mieltä ettei mitään hävittävää oikeastaan ole.
Joten? Siitä vaan.
Mähän sanoin etten uskalla elää kehoni takia. Sillon on asiat huonosti jos sä et uskalla ELÄÄ. aattele jos en ois nuorenakaan uskaltanut (niin, en oo enää nuori xd) harrastaa tanssia sen takia jos se IIK muokkaakin mun kehoa johonkin suuntaan. Koska se on todella näköjään asia jota pitää pelätä.
Ja mulla ei tollasta pakkomiellettä ollu mun mielestä ennen kuin luin noita höpö höpö juttuja kuten se yksi artikkeli
Et kiitos vaaaaan
Muun muassa tämä:
"Kehomyötätunto antaa tilaa surra muutoksia
”Ethän sinä nyt tosissasi voi huolestua riippuvista rinnoista tai raskausarvista, saithan terveen lapsen”. ”Älä sure amputoitua jalkaasi, vaan iloitse siitä, että selvisit kolarista hengissä.” Tällaisia mukamas hyvää tarkoittavia, mutta ajattelemattomia lausahduksia sinkoilee ihmisten välillä.
Esimerkiksi vammautuminen, sairaus, ikääntyminen sekä raskaus ja synnytys muuttavat kehoa, joskus väliaikaisesti, toisinaan peruuttamattomasti. Muutokset voivat aiheuttaa kolhuja minäkuvaan.
– Monesti puhuisin mieluummin kehomyötätunnosta kuin kehopositiivisuudesta. Kehosuhteessa positiivisuuden vaade voi olla liikaa. Myötätunto on armollisempi käsite, siihen sisältyy ajatus oman kärsimyksen tunnustamisesta ja pyrkimyksestä helpottaa sitä, Meskanen pohtii.
– Ei ole pinnallista surra tai harmitella oman kehonsa muutoksia. Kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä toisen ihmisen aitoa kokemusta. Vähättelystä seuraa vain tuplapaha olo, kun syyllistyy siitä, että kokee näin. Tärkeintä on, ettei surkuttelemiseen takerru kiinni."
Sai mut sekoomaan koska joo tosiaan en ennen ollu silleen ÄÄK APUA
siis tiedätkö, edes murrosikäisenä en kokenut kertakaikkiaan mitään paniikkia muistaakseni asiasta. Tuntuu et olin aina vaan silleen "so? Mitä ihmeellistä siinä on?" Mutta nyt joku on laukaissu mussa tän outouden.
Must tuntuu et mä suhtauduin täysin normaalisti ja tyynesti murrosiässä asiaan. Se oli ihan normaalia elämää.
Nyt ei tunnu yhtään normaalilta. En edes tajua miten olen voinut aikoinaan ajatella niin?? Ihan omituista.