Mielenterveys Eristäytyvä persoonallisuus

[PinkkiHuppari]

Noniin, taas oon täällä pohtimassa sitä, että mikä mussa on vialla. Sain vasta pari päivää sitten kuulla eristäytyvästä persoonallisuudesta, kiinnostuin siitä ja kun luin siitä tunnistin aika moniakin juttuja jotka pätee muhun. Ei mua muuten kiinnostaisi edes se millanen oon ja mikä mussa on ehkä vähän eri tavalla kun valtaosassa ihmisistä, koska kaikki on erilaisia ja nykyään tuntuu muutenkin, että ihan kaikkeen on diagnoosit ja normaalia ihmistä ei oo olemassakaan. Jotenkin vaan tuntuu siltä, etten saisi olla sellainen, kun oon ja mua ei ymmärretä ilman, että mulla on joku selitys sille, että olen tälläinen ja no, ehkä saisin itsekin mielenrauhan, kun olisi joku "selitys" tälle kaikelle. En vaan tiedä miten ottaisin tän puheeksi psykologilla, koska tuntuu, että mua kuitenkin lähdettäisiin vaan tunkemaan yhteiskunnan asettamaan muottiin, jotta voin olla hyödyksi muille ja luoda ihmissuhteita, vaikka en oikeastaan edes haluaisi. En tiedä, tuntuu vaan aika toivottomalta, kun kaikki alkaa taas hajota käsiin, vaikka piti tapahtua päinvastoin. /:

 

[PinkkiHuppari]

Heh, ja joo ehkä mun kannattais mennä nukkumaan, oli mulla hetken jopa aika normaali unirytmi, en edes tajunnut, että nyt ollaan taas tässä.

 

[varjojenmaa]

Itsellä myös eristäytyvän persoonallisuuden piirteitä, mutta ei varsinaista persoonallisuushäiriötä. Omalla kohdalla tää eristäytyvyys liittyy vahvasti koulukiusaamiskokemuksiin, mutta myös siihen, että kuormitun helposti sosiaalisista tilanteista. Oon erityisherkkä ja saan ihmisistä liikaa informaatiota, joten tarviin aikaa itekseni sosiaalisista tilanteista palautumiseen.
Jos tällaset eristäytyvän persoonallisuuden piirteet tuntuu siusta läheisiltä, niin taustalla voi olla muutakin, esim. juuri erityisherkkyys tai vaikka autismin kirjon häiriö.

 

[Vikatikki]

Psykologille voi mainita asiasta mutta ikä vaikuttaa siihen miten ne asian ottaa huomioon, persoonallisuushäiriöitä ei yleensä diagnosoida kovin nuorille. En yhtään tiedä minkä ikänen oot mutta mainitsen joka tapauksessa kun kaikki ei tuota tiedä.

 

[Totenkopf]

Mullakin on vähän samaa, mutta ei tosin ole diagnosoitu persoonallisuushäiriötä. Mulla on kuitenkin asperger ja adhd:n piirteitä ja oon ihan pienestä pitäen viihtynyt yksin. Mua on kans kiusattu koko ala-asteajan ja siksi en uskaltanut vapaa-ajallakaan liikkua ulkona niin sekin sitten ruokki sitä eristäytyneisyyttä. Tykkään kyllä netissä jutella ihmisille ja joskus nähdä jotain kaveria, mutta oikeassa elämässä ja puhelimessa puhuminen on hankalaa, kun alan aina takellella ja mua pelottaa usein jos on monta ihmistä paikalla samassa tilassa. Ymmärrän, että yksinäisyys on kaikissa ikäluokissa iso ongelma, mutta välillä turhauttaa, kun toiset ei ymmärrä, että on ihmisiä, jotka ihan omasta tahdosta haluaa olla yksin.

 

[PinkkiHuppari]

Itsellä myös eristäytyvän persoonallisuuden piirteitä, mutta ei varsinaista persoonallisuushäiriötä. Omalla kohdalla tää eristäytyvyys liittyy vahvasti koulukiusaamiskokemuksiin, mutta myös siihen, että kuormitun helposti sosiaalisista tilanteista. Oon erityisherkkä ja saan ihmisistä liikaa informaatiota, joten tarviin aikaa itekseni sosiaalisista tilanteista palautumiseen.
Jos tällaset eristäytyvän persoonallisuuden piirteet tuntuu siusta läheisiltä, niin taustalla voi olla muutakin, esim. juuri erityisherkkyys tai vaikka autismin kirjon häiriö.

Oon pahoillani, että sua on kiusattu. ): Mulla on kanssa vähän samoja juttuja ja peruskouluaikoina jäin usein ulkopuoliseksi, mutta mitään varsinaista kiusaamista ei ollut, oon miettinyt, että voiskohan tää mun eristäytyminen johtua siitä, mutta toisaalta oon aina ollut aika samanlainen, niin en sit tiiä. Iskähän ehti jo epäillä mulle autismia, kun kuuli siitä ekan kerran kaveriltaan, mutta musta itsestä tuntuu etten täyttäisi tarpeeksi kriteerejä mihinkään autismin kirjon häiriöön. Voi hyvinkin olla, että tää on jotain lievempää, kun varsinainen persoonallisuushäiriö, mutta en ite vaan oo vielä keksinyt mikä se vois olla tai sit mulla ei oo mitään ja tää on vaan joku luonteenpiirre. :D

 

[PinkkiHuppari]

Psykologille voi mainita asiasta mutta ikä vaikuttaa siihen miten ne asian ottaa huomioon, persoonallisuushäiriöitä ei yleensä diagnosoida kovin nuorille. En yhtään tiedä minkä ikänen oot mutta mainitsen joka tapauksessa kun kaikki ei tuota tiedä.

Ainiin, mä oonkin jostain kuullut, että kovin nuorille ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä, mutta en vaan muistanut sitä. Oon vielä 17-vuotias ja luultavasti sitten, kun täytän 18 en enää käy ainakaan saman psykologin luona, joten senkin takia mietin, että kannattaakohan mun sanoa tästä, kun ei tää mitään kovin akuuttiakaan ole ja pärjään ainakin toistaiseksi jotenkuten normaalissa elämässä. ':D

 

[PinkkiHuppari]

Mullakin on vähän samaa, mutta ei tosin ole diagnosoitu persoonallisuushäiriötä. Mulla on kuitenkin asperger ja adhd:n piirteitä ja oon ihan pienestä pitäen viihtynyt yksin. Mua on kans kiusattu koko ala-asteajan ja siksi en uskaltanut vapaa-ajallakaan liikkua ulkona niin sekin sitten ruokki sitä eristäytyneisyyttä. Tykkään kyllä netissä jutella ihmisille ja joskus nähdä jotain kaveria, mutta oikeassa elämässä ja puhelimessa puhuminen on hankalaa, kun alan aina takellella ja mua pelottaa usein jos on monta ihmistä paikalla samassa tilassa. Ymmärrän, että yksinäisyys on kaikissa ikäluokissa iso ongelma, mutta välillä turhauttaa, kun toiset ei ymmärrä, että on ihmisiä, jotka ihan omasta tahdosta haluaa olla yksin.

Kiusaaminen on kyllä niin väärin, kun se vaikuttaa usein ihmiseen koko loppuelämän ajan. Niin väärin, että oot joutunut kokemaan vielä noin pitkään sitä, ei kukaan ansaitsisi sellasta. :
Vaikka mua ei ookkaan koskaan varsinaisesti kiusattu, niin samaistun kanssa tohon takelteluun ja hankaluuteen puhua puhelimessa vieraille ihmisille. Ja se on kyllä inhottavaa, kun aina ajatellaan, että kukaan ei haluaisi olla yksin. Mulla oli vielä n. vuosi sitten sellaisia hetkiä, kun ajattelin, että haluaisin kavereita ja muutenkin olla erilainen, mutta nyt oon huomannut, että viihdyn hyvin yksin ja ei mulla hetkeen oo edes ollut mitään tarvetta uusille ihmissuhteille. Jotenkin oon ehkä aiemmin ajatellut etten saisi olla tälläinen ja mun kuuluisi olla kiinnostunut ihmissuhteista ja sosiaalisuudesta ja siksi oon koittanut itse muuttaa itseäni.🤔

 

[Vikatikki]

Ainiin, mä oonkin jostain kuullut, että kovin nuorille ei diagnosoida persoonallisuushäiriöitä, mutta en vaan muistanut sitä. Oon vielä 17-vuotias ja luultavasti sitten, kun täytän 18 en enää käy ainakaan saman psykologin luona, joten senkin takia mietin, että kannattaakohan mun sanoa tästä, kun ei tää mitään kovin akuuttiakaan ole ja pärjään ainakin toistaiseksi jotenkuten normaalissa elämässä. ':D

Nykyselle psykologille kertomisesta voi olla hyötyä siinä mielessä että oireisiin voi saada oikeanlaista hoitoa ajoissa, persoonallisuushäiriöt ei "parane" joten niiden hoito keskittyy oireiden hallitsemiseen. Eli käytännössä diagnoosia ei tarvi hoidon saamiseksi, enemmän hyötyä siitä on esimerkiks jos tarvii jotain lausuntoja tai muuta.

Oikean diagnoosin kannalta varsinainen täysi-ikäistyminen ei oo se oleellisin osa. Diagnooseja ei tehdä koska niitä varten pitää olla näyttöä oireiden pitkäkestoisuudesta ja siitä ettei ne esiinny vain tietyssä elämänvaiheessa. Mutta riippuu varmasti lääkäristä, mä sain diagnoosin muistaakseni jo 20-vuotiaana ja toinen lääkäri yritti diagnosoida eri persoonallisuushäiriötä jo 15-17-vuotiaana.

Menee jaaritteluksi mutta niin, kannattaa kertoa ainaki oireista jos ne häiritsee arkea.

 

[Totenkopf]

Kiusaaminen on kyllä niin väärin, kun se vaikuttaa usein ihmiseen koko loppuelämän ajan. Niin väärin, että oot joutunut kokemaan vielä noin pitkään sitä, ei kukaan ansaitsisi sellasta. :
Vaikka mua ei ookkaan koskaan varsinaisesti kiusattu, niin samaistun kanssa tohon takelteluun ja hankaluuteen puhua puhelimessa vieraille ihmisille. Ja se on kyllä inhottavaa, kun aina ajatellaan, että kukaan ei haluaisi olla yksin. Mulla oli vielä n. vuosi sitten sellaisia hetkiä, kun ajattelin, että haluaisin kavereita ja muutenkin olla erilainen, mutta nyt oon huomannut, että viihdyn hyvin yksin ja ei mulla hetkeen oo edes ollut mitään tarvetta uusille ihmissuhteille. Jotenkin oon ehkä aiemmin ajatellut etten saisi olla tälläinen ja mun kuuluisi olla kiinnostunut ihmissuhteista ja sosiaalisuudesta ja siksi oon koittanut itse muuttaa itseäni.🤔

Se on todellakin turhauttavaa kun kiusaamiseen ei vielä tänäkään päivänä haluta puuttua ja aina kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Onneksi iän myötä en oikein enää välitä mitä muut sanoo, siis kun joskus teininä mua yritettiin aina väkisin saada koko ajan johonkin sosiaaliseen tilanteeseen vaikka ne eivät mua kiinnostaneet. Se on oikeasti henkisesti aika kuormittavaa kun joutuu olemaan pitempiä aikoja useamman ihmisen kanssa, vaikka ne ihmiset olisivatkin ihan mukavia. Onneksi oon kuitenkin onnistunut myös vakuuttamaan, etten silti koe olevani yksinäinen tai tarkoita olla töykeä, oon vaan luonteeltani tällainen kotihiiri. :3 Toivottavasti voi olla ihan oma itsesi äläkä anna muiden määrittää mitä voit tai et voi tehdä.

 

[Taivaansini]

Itekin sain pari päivää sitten tietää tosta, kun löysin täältä tulpa-aiheisen artikkelin, jossa tosta mainittiin. Yritin kattoo et oisko mulla toi, mutta ei noi jutut juurikaan mua kuitenkaan kuvaa. Ja voin samaistuu tohon et se kuormittaa, ku juttelee monelle tyypille, mut haluisin kyl ihan oikeesti jutella niille ja se on ärsyttävää, kun juttelen ensin ihan rennosti, mut sit illalla tajuan ylikuormittuneeni siitä enkä enää jaksakaan päiviin jutella muille kunnolla vaikka haluaisin. D:

Mut siis mietin vaan tota, ku sanoitte et se on ärsyttävää, ku tyypit olettaa ettei kukaan halua olla yksin niin eiks se sit oo teidän mielestä hyvä asia, jos tyypit menee juttelemaan yksin oleville tyypeille? Tai siis... Mä en ois varmaan ikinä tutustunut yksikäs kehenkään, jos kaikki olis aina ajatelleet, että haluan olla yksin. D:

 

[irwikissa]

Mut siis mietin vaan tota, ku sanoitte et se on ärsyttävää, ku tyypit olettaa ettei kukaan halua olla yksin niin eiks se sit oo teidän mielestä hyvä asia, jos tyypit menee juttelemaan yksin oleville tyypeille? Tai siis... Mä en ois varmaan ikinä tutustunut yksikäs kehenkään, jos kaikki

Siis näinpä.
Kyllä mäkin varsinkin nykyään kun elämä vähän on tämmöstä kuormitun muista ihmisistä älyttömästi.
Silti toivon et en joutuis aina olemaan se outo ja ulkopuolinen ja tunnen kateutta aina kun näen esim käytävällä yhden ihmisen (johon tutustuin syksyllä ja jonka luulin tulevan mun hyväksi kaveriksi mitta ei sitten) sen kavereiden kanssa ja jos ne pyytää toisiaan jonnekin aina ajattelen miten minua ei kukaan koskaan ala-asteelta lukioon varsinaisesti halunnut mihinkään...

 

[PinkkiHuppari]

Se on todellakin turhauttavaa kun kiusaamiseen ei vielä tänäkään päivänä haluta puuttua ja aina kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Onneksi iän myötä en oikein enää välitä mitä muut sanoo, siis kun joskus teininä mua yritettiin aina väkisin saada koko ajan johonkin sosiaaliseen tilanteeseen vaikka ne eivät mua kiinnostaneet. Se on oikeasti henkisesti aika kuormittavaa kun joutuu olemaan pitempiä aikoja useamman ihmisen kanssa, vaikka ne ihmiset olisivatkin ihan mukavia. Onneksi oon kuitenkin onnistunut myös vakuuttamaan, etten silti koe olevani yksinäinen tai tarkoita olla töykeä, oon vaan luonteeltani tällainen kotihiiri. :3 Toivottavasti voi olla ihan oma itsesi äläkä anna muiden määrittää mitä voit tai et voi tehdä.

Niinpä, vaikka siihen yritetäänkin puuttua, niin tuntuu silti, että sitä ei kuitenkaan tehdä kunnolla ja varsinkin kouluissa onnistutaan joskus jopa pahentamaan tilannetta. Hyvä, että sä kuitenkin nykyään osaat olla välittämättä. Mä huomaan kanssa, että oon kaikkien sosiaalisten tilanteiden jälkeen väsyneempi, etenkin jos oon ollut uusien ihmisten kanssa tekemisissä. Musta tuntuu, että moni saa musta jotenkin töykeän kuvan, kun en oikein osaa aloittaa tai jatkaa keskusteluja, osaan kyllä vastata kysymyksiin ja muihin, mutten itse oikein osaa edistää keskustelua, kun pää lyö aina ihan tyhjää. Ja kiitos! (:

 

[PinkkiHuppari]

Itekin sain pari päivää sitten tietää tosta, kun löysin täältä tulpa-aiheisen artikkelin, jossa tosta mainittiin. Yritin kattoo et oisko mulla toi, mutta ei noi jutut juurikaan mua kuitenkaan kuvaa. Ja voin samaistuu tohon et se kuormittaa, ku juttelee monelle tyypille, mut haluisin kyl ihan oikeesti jutella niille ja se on ärsyttävää, kun juttelen ensin ihan rennosti, mut sit illalla tajuan ylikuormittuneeni siitä enkä enää jaksakaan päiviin jutella muille kunnolla vaikka haluaisin. D:

Mut siis mietin vaan tota, ku sanoitte et se on ärsyttävää, ku tyypit olettaa ettei kukaan halua olla yksin niin eiks se sit oo teidän mielestä hyvä asia, jos tyypit menee juttelemaan yksin oleville tyypeille? Tai siis... Mä en ois varmaan ikinä tutustunut yksikäs kehenkään, jos kaikki olis aina ajatelleet, että haluan olla yksin. D:

Itseasiassa mä kuulin kans tosta samasta artikkelista siitä. :D Mulla oli ja on osittain vieläkin sama juttu, että mun on vaikea jutella muille, kun en oikein osaa edistää keskusteluita, joten ne tyssää aika nopeasti ja sen takia musta saa varmaan jotenkin välinpitämättömän ihmisen kuvan, vaikka en oikeasti tarkoita olla töykeä. Ja mun on kanssa vaikea tutustua muihin, kun en jaksa pitää kokoajan yhteyttä ja lopulta on käynyt niin, että ne kaverisuhteet on katkenneet ja uusia on vaikea luoda. Se on kyllä tosi inhottavaa, kun ei kuitenkaan ole sitten kiva jatkuvasti olla ylikuormittuneena.

Ja siis on tosi hyvä, että on ihmisiä jotka menee juttelemaan yksinäisille! Ainakin mä tarkoitin enemmän sitä, että esim, psykologi tmv. olettaa, että olisin yksin tahtomattani ja neuvoo menemään enemmän sosiaalisiin tilanteisiin ja sosialisoitumaan enemmän. Tai ylipäätään jos oletetaan aina, että kukaan ei haluaisi olla yksin vapaaehtoisesti. Mun mielestä aina saa jutella muille ja tutustua muihin, siinä ei oo mitään pahaa. Yksinäisyydestä onkin hyvä puhua enemmän, koska on monia jotka ei ole yksin vapaaehtoisesti, mutta on myös olemassa sellaisia kotihiiriä, jotka viihtyy yksin. Mäkin koen välillä olevani yksinäinen, mutta toisaalta myös viihdyn näin, varmaan myös elämäntilanne vaikuttaa siihen miten yksinäisyyden milloinkin kokee. Olipas taas sekavaa tekstiä. ':D

Toivottavasti löydät jonkun sellaisen hyvän tasapainon, että on sopivasti sosiaalisia tilanteita ja ystäviä, mutta myös riittävästi omaa aikaa, niin ei tuu liikaa kuormitusta. (:

 

[Totenkopf]

Niinpä, vaikka siihen yritetäänkin puuttua, niin tuntuu silti, että sitä ei kuitenkaan tehdä kunnolla ja varsinkin kouluissa onnistutaan joskus jopa pahentamaan tilannetta. Hyvä, että sä kuitenkin nykyään osaat olla välittämättä. Mä huomaan kanssa, että oon kaikkien sosiaalisten tilanteiden jälkeen väsyneempi, etenkin jos oon ollut uusien ihmisten kanssa tekemisissä. Musta tuntuu, että moni saa musta jotenkin töykeän kuvan, kun en oikein osaa aloittaa tai jatkaa keskusteluja, osaan kyllä vastata kysymyksiin ja muihin, mutten itse oikein osaa edistää keskustelua, kun pää lyö aina ihan tyhjää. Ja kiitos! (:

Kiusaamiseen voi olla nykypäivänä vaikea puuttua kun suuri osa siitä tapahtuu somessa. Paljon voitaisiin kuitenkin tehdä ja ehkäistä. Onneksi tuntuu, että ihmisten suhtautuminen ja ymmärrys on nykyään parempaa kuin mitä se oli vaikka 20 vuotta sitten ja jos vaan selitän oman tilanteeni ja kerron tuntemukseni miksi en ole kovin sosiaalinen niin moni on sen hyvin ymmärtänyt onneksi.

 

[haituvainen]

kävin lukemassa noita kriteerejä eikä nuo oikein täsmää minuun, vaikka alussa oletin että vois hyvinkin täsmätä. jotain erikoista miun persoonallisuudessa kuitenkin on... esim. hankala luoda merkityksellisiä ihmissuhteita ja koen että oon aina ollu sellanen outolintu D: vaikka oon kuinka empaattinen, hyväsydäminen, mukava, aito ym. positiivista, tuntuu ettei miulla oikein kohtaa ihmisten kans. tavallaan haluisin paljon kavereita ja olla koko ajan muiden kans, samalla en vaan jaksa ihmisiä ja väsyn helposti. koen olevani aika yksinäinen ja sen takia tulee sellanen olo, että nuoruus menee hukkaan D:

 

[Taivaansini]

Siis näinpä.
Kyllä mäkin varsinkin nykyään kun elämä vähän on tämmöstä kuormitun muista ihmisistä älyttömästi.
Silti toivon et en joutuis aina olemaan se outo ja ulkopuolinen ja tunnen kateutta aina kun näen esim käytävällä yhden ihmisen (johon tutustuin syksyllä ja jonka luulin tulevan mun hyväksi kaveriksi mitta ei sitten) sen kavereiden kanssa ja jos ne pyytää toisiaan jonnekin aina ajattelen miten minua ei kukaan koskaan ala-asteelta lukioon varsinaisesti halunnut mihinkään...

Voi ei. D: Ja luinki siitä yhestä kateuskesusta vähän tosta. Luulin oikeesti et sä oisit saanut useammankin kaverin tai ettei sul ainakaan olis mitään ongelmia kavereiden saamisen suhteen. Onks teillä muuten luokaton vai luokallinen lukio ja onko pieni vai iso? Itekin samaistun kyllä tohon oudon ja ulkopuolisen tunteeseen. :/ Eikä kyllä muakaan ihan hirveesti olla ikinä mihinkään pyydetty... Toisaalta mun kaverit on aina vähän itekin olleet sellasia ettei ihan hirveesti pyydä minnekkään tai kaivanneet seuraa vapaa-ajalla mut nyt tietty nähään, ku käydään eri kouluja. Mutta siis tosi ikävä toi sun tilanne ja toivottavasti menis kohta parempaan päin. :( Ja ikinä ei ole liian myöhäistä tutustua muihin, mäkin aloin vasta tässä muutaman kuukauden sisällä kunnolla tutustumaan mun luokkalaisiin.

 

[Taivaansini]

Itseasiassa mä kuulin kans tosta samasta artikkelista siitä. :D Mulla oli ja on osittain vieläkin sama juttu, että mun on vaikea jutella muille, kun en oikein osaa edistää keskusteluita, joten ne tyssää aika nopeasti ja sen takia musta saa varmaan jotenkin välinpitämättömän ihmisen kuvan, vaikka en oikeasti tarkoita olla töykeä. Ja mun on kanssa vaikea tutustua muihin, kun en jaksa pitää kokoajan yhteyttä ja lopulta on käynyt niin, että ne kaverisuhteet on katkenneet ja uusia on vaikea luoda. Se on kyllä tosi inhottavaa, kun ei kuitenkaan ole sitten kiva jatkuvasti olla ylikuormittuneena.

Ja siis on tosi hyvä, että on ihmisiä jotka menee juttelemaan yksinäisille! Ainakin mä tarkoitin enemmän sitä, että esim, psykologi tmv. olettaa, että olisin yksin tahtomattani ja neuvoo menemään enemmän sosiaalisiin tilanteisiin ja sosialisoitumaan enemmän. Tai ylipäätään jos oletetaan aina, että kukaan ei haluaisi olla yksin vapaaehtoisesti. Mun mielestä aina saa jutella muille ja tutustua muihin, siinä ei oo mitään pahaa. Yksinäisyydestä onkin hyvä puhua enemmän, koska on monia jotka ei ole yksin vapaaehtoisesti, mutta on myös olemassa sellaisia kotihiiriä, jotka viihtyy yksin. Mäkin koen välillä olevani yksinäinen, mutta toisaalta myös viihdyn näin, varmaan myös elämäntilanne vaikuttaa siihen miten yksinäisyyden milloinkin kokee. Olipas taas sekavaa tekstiä. ':D

Toivottavasti löydät jonkun sellaisen hyvän tasapainon, että on sopivasti sosiaalisia tilanteita ja ystäviä, mutta myös riittävästi omaa aikaa, niin ei tuu liikaa kuormitusta. (:

Joo, tunnistan ton ongelman itestäni. Onneks nykyään kuitenkin osaan jo jatkaa ja edistää keskusteluja ihan hyvin ja aloittaakin niitä, mutta ihmisten luokse meneminen on vielä semmonen aika suuri kynnyskysymys. Ite yritin saada apua tohon ongelmaan kysymällä muilta neuvoja, mutta eipä ne paljoa auttaneet, kun neuvot oli luokkaa "mee vaan juttelemaan, sen pitää tulla luonnostaan". Mutta mulla ei kyllä tosiaankaan tule. D:

Ite alotin ihan siitä, että tietoisesti yritin koko ajan edistää sitä keskustelua ja vastata pidemmin ja nykyään se meneekin jo helpommin. Sit sen jälkeen alko tulla noi keskustelunaloitukset, mutta se vaatii tosiaan multa motivaatiota ja sitä, että tietoisesti yritän koko ajan miettiä sitä keskustelua (uuden ihmisen kanssa) ja miettimään missä tilanteissa voisin luonnollisesti alkaa jotenkin juttelemaan. Usein jopa mietin keskustelunaiheita valmiiksi. Tosin kannustus ei oo ollut mitään maailman parasta, koska tästä mun mielestä aika suurestakin kehityksestä huolimatta kuulen koulussa koko ajan vain sitä, kuinka hiljainen ja ujo olen ja kun kerran riemuitsin siitä, että pystyin niin hyvin vastailemaan ja ylläpitämään keskustelua täysin tuntemattoman ihmisen kanssa niin sain jälkikäteen kuulla olleeni tosi ujo. D:

Ja toi on kans vähän paha, jos ei jaksa pitää yhteyttä. Mä kuitenkin oon siinä ihan hyvä, mut sit ku viimesen vuoden aikana oon tutustunut niin moneen uuteen ihmiseen niin alkaa käydä raskaaks, ku pitäis kaikkien kanssa olla vielä joissain yhteyksissä. D: Olis hyvä, jos sä löytäisit jonkun, joka ei kaipaa niin paljon yhteydenpitoa niin ystävyyskin voisi sujua paremmin.

Aaaa no joo. Nyt ymmärrän. D: Onhan toi ehkä vähän ärsyttävää, ku jos haluisit vaan olla yksin ja sit koko ajan ollaan tuputtamassa muihin ihmisiin tutustumista.

Ja joo, mäkin välillä viihdyn ihan hyvin yksin, mut sit taas toisaalta mieluummin on varmaan muitten kaa, etenki ku oon viime aikoina huomannut, että kaverittomuus lisää mulla ahdistusta, enkä pysty olemaan oma itseni. D:

Niin no siis nää tilanteet on tulleet nyt koulussa, kun oon puhunut useammalle ihmiselle, tai sit yrittänyt tutustuu johonkin uuteen, tai muuten vaan puhunut ja nauranut tosi paljon päivän aikana niin se tuntuu siinä hetkessä kivalta ja voisin jutella enemmänkin, mut sit illalla, jos ois taas jokin sosiaalinen tilanne niin huomaanki, että kaikki sosiaalinen jaksaminen on poissa ja tää on aika ärsyttävää, kun silleen teorissa kuitenkin haluisin jutella vielä enemmän. D:

Ja siis koulutilanteissa tota tasapainoa voi hakea lähinnä varmaan sillä, että yritän puhua vähemmän, mutta toisaalta siitä seuraa se, että mua sanotaan entistä enemmän hiljaiseksi. -_- Mutta vapaa-ajalla oon kyl aika paljon yksin ja haluisin oikeestaan nähä sillon jopa enemmän mun kavereita. Ystäviä mulla ei juurikaan oo, enimmäkseen mun kaverit koostuu semmosista semikavereista, joitten kanssa ei voi jutella mistään oikeista asioista. :/

 

[irwikissa]

Voi ei. D: Ja luinki siitä yhestä kateuskesusta vähän tosta. Luulin oikeesti et sä oisit saanut useammankin kaverin tai ettei sul ainakaan olis mitään ongelmia kavereiden saamisen suhteen. Onks teillä muuten luokaton vai luokallinen lukio ja onko pieni vai iso? Itekin samaistun kyllä tohon oudon ja ulkopuolisen tunteeseen. :/ Eikä kyllä muakaan ihan hirveesti olla ikinä mihinkään pyydetty... Toisaalta mun kaverit on aina vähän itekin olleet sellasia ettei ihan hirveesti pyydä minnekkään tai kaivanneet seuraa vapaa-ajalla mut nyt tietty nähään, ku käydään eri kouluja. Mutta siis tosi ikävä toi sun tilanne ja toivottavasti menis kohta parempaan päin. :( Ja ikinä ei ole liian myöhäistä tutustua muihin, mäkin aloin vasta tässä muutaman kuukauden sisällä kunnolla tutustumaan mun luokkalaisiin.

Äh niin kun yritin.
Lukion alussa olin 2 viikkoa yhden tytön kaveri ja sitten hän pääsi yhteen tyytöporukkaan. Ja minä en.
Kukaan niistä ei mulle puhu ja katsovat oudosti jos puhun...noh joo

 

[Taivaansini]

Äh niin kun yritin.
Lukion alussa olin 2 viikkoa yhden tytön kaveri ja sitten hän pääsi yhteen tyytöporukkaan. Ja minä en.
Kukaan niistä ei mulle puhu ja katsovat oudosti jos puhun...noh joo

Aaa voi ei. :( Luulis et se sun kaveri ois sit huilehtinut siitä et säki tutustut niihin... Tai ainaki sillon ku mä tutustun uusiin tyyppeihin (ja nään niitä samassa paikassa eli on esim. koulukavereita) niin mä aina meen sen kaverin kaa juttelee muille kavereille ja yritän silleen pitää siinä semmosta keskusteluu et kaikki tutustuis toisiinsa ja voitais kaikki olla porukassa. D: Mutta tosi ikävää, että sulle kävi noin. :( Toisaalta ehkä ihan hyvä ettet tutustunut tommosiin tyyppeihin, ei vaikuta hirveen luotettavilta kavereilta.

 

[irwikissa]

Aaa voi ei. :( Luulis et se sun kaveri ois sit huilehtinut siitä et säki tutustut niihin... Tai ainaki sillon ku mä tutustun uusiin tyyppeihin (ja nään niitä samassa paikassa eli on esim. koulukavereita) niin mä aina meen sen kaverin kaa juttelee muille kavereille ja yritän silleen pitää siinä semmosta keskusteluu et kaikki tutustuis toisiinsa ja voitais kaikki olla porukassa. D: Mutta tosi ikävää, että sulle kävi noin. :( Toisaalta ehkä ihan hyvä ettet tutustunut tommosiin tyyppeihin, ei vaikuta hirveen luotettavilta kavereilta.

Ähh joo olin sen janssa ekat 2vk lukiosta ja olin ehtiny jo toivoa että löysinkö mä oikeesti hyvän kaverin ekaa kertaa. Sit olin pari päivää kipeenä ja pois koulusta ja sit se ei enää ollukkaan mun kaveri:D

 

[PinkkiHuppari]

Kiusaamiseen voi olla nykypäivänä vaikea puuttua kun suuri osa siitä tapahtuu somessa. Paljon voitaisiin kuitenkin tehdä ja ehkäistä. Onneksi tuntuu, että ihmisten suhtautuminen ja ymmärrys on nykyään parempaa kuin mitä se oli vaikka 20 vuotta sitten ja jos vaan selitän oman tilanteeni ja kerron tuntemukseni miksi en ole kovin sosiaalinen niin moni on sen hyvin ymmärtänyt onneksi.

Totta! Välillä järkytyn siitä, että aikuisetkin kiusaa ja haukkuu muita somessa ihan kunnolla, siitä saakin nuoremmat hyvää esimerkkiä. :| Mutta onneksi tosiaan nykyään tilanne on kuitenkin jo huomattavasti parempi, kun aikoinaan. Ja kiva kuulla, että sua on ymmärretty hyvin ja oot uskaltanut sanoa tilanteestasi rehellisesti.

 

[PinkkiHuppari]

kävin lukemassa noita kriteerejä eikä nuo oikein täsmää minuun, vaikka alussa oletin että vois hyvinkin täsmätä. jotain erikoista miun persoonallisuudessa kuitenkin on... esim. hankala luoda merkityksellisiä ihmissuhteita ja koen että oon aina ollu sellanen outolintu D: vaikka oon kuinka empaattinen, hyväsydäminen, mukava, aito ym. positiivista, tuntuu ettei miulla oikein kohtaa ihmisten kans. tavallaan haluisin paljon kavereita ja olla koko ajan muiden kans, samalla en vaan jaksa ihmisiä ja väsyn helposti. koen olevani aika yksinäinen ja sen takia tulee sellanen olo, että nuoruus menee hukkaan D:

Mulla on paljon kanssa samoja tuntemuksia, kun tuntuu jotenkin, että oon outo ja en vaan jotenkin osaa olla ihmisten kanssa ja tulee aina sellainen helpottunut olo, kun saan olla yksin. Joskus tykkään olla läheisten seurassa ja hakeudun sinne ihan vapaaehtoisestikkin. Kaikki ihmissuhdeasiat on kuitenkin tosi vaikeita mulle. Välillä musta tuntuu, että mun ajatukset on jotenkin outoja ja että oon muutenkin outo ihminen. En sit tiiä mikä mussa vois olla vialla. :D: Tosi harmi kuulla, että sulla on tollanen tilanne, sä kyllä ansaitsisit ehdottomasti joitain hyviä ystäviä, kun vaikutat niin mukavalta ihmiseltä. <3

 

[PinkkiHuppari]

Joo, tunnistan ton ongelman itestäni. Onneks nykyään kuitenkin osaan jo jatkaa ja edistää keskusteluja ihan hyvin ja aloittaakin niitä, mutta ihmisten luokse meneminen on vielä semmonen aika suuri kynnyskysymys. Ite yritin saada apua tohon ongelmaan kysymällä muilta neuvoja, mutta eipä ne paljoa auttaneet, kun neuvot oli luokkaa "mee vaan juttelemaan, sen pitää tulla luonnostaan". Mutta mulla ei kyllä tosiaankaan tule. D:

Ite alotin ihan siitä, että tietoisesti yritin koko ajan edistää sitä keskustelua ja vastata pidemmin ja nykyään se meneekin jo helpommin. Sit sen jälkeen alko tulla noi keskustelunaloitukset, mutta se vaatii tosiaan multa motivaatiota ja sitä, että tietoisesti yritän koko ajan miettiä sitä keskustelua (uuden ihmisen kanssa) ja miettimään missä tilanteissa voisin luonnollisesti alkaa jotenkin juttelemaan. Usein jopa mietin keskustelunaiheita valmiiksi. Tosin kannustus ei oo ollut mitään maailman parasta, koska tästä mun mielestä aika suurestakin kehityksestä huolimatta kuulen koulussa koko ajan vain sitä, kuinka hiljainen ja ujo olen ja kun kerran riemuitsin siitä, että pystyin niin hyvin vastailemaan ja ylläpitämään keskustelua täysin tuntemattoman ihmisen kanssa niin sain jälkikäteen kuulla olleeni tosi ujo. D:

Ja toi on kans vähän paha, jos ei jaksa pitää yhteyttä. Mä kuitenkin oon siinä ihan hyvä, mut sit ku viimesen vuoden aikana oon tutustunut niin moneen uuteen ihmiseen niin alkaa käydä raskaaks, ku pitäis kaikkien kanssa olla vielä joissain yhteyksissä. D: Olis hyvä, jos sä löytäisit jonkun, joka ei kaipaa niin paljon yhteydenpitoa niin ystävyyskin voisi sujua paremmin.

Aaaa no joo. Nyt ymmärrän. D: Onhan toi ehkä vähän ärsyttävää, ku jos haluisit vaan olla yksin ja sit koko ajan ollaan tuputtamassa muihin ihmisiin tutustumista.

Ja joo, mäkin välillä viihdyn ihan hyvin yksin, mut sit taas toisaalta mieluummin on varmaan muitten kaa, etenki ku oon viime aikoina huomannut, että kaverittomuus lisää mulla ahdistusta, enkä pysty olemaan oma itseni. D:

Niin no siis nää tilanteet on tulleet nyt koulussa, kun oon puhunut useammalle ihmiselle, tai sit yrittänyt tutustuu johonkin uuteen, tai muuten vaan puhunut ja nauranut tosi paljon päivän aikana niin se tuntuu siinä hetkessä kivalta ja voisin jutella enemmänkin, mut sit illalla, jos ois taas jokin sosiaalinen tilanne niin huomaanki, että kaikki sosiaalinen jaksaminen on poissa ja tää on aika ärsyttävää, kun silleen teorissa kuitenkin haluisin jutella vielä enemmän. D:

Ja siis koulutilanteissa tota tasapainoa voi hakea lähinnä varmaan sillä, että yritän puhua vähemmän, mutta toisaalta siitä seuraa se, että mua sanotaan entistä enemmän hiljaiseksi. -_- Mutta vapaa-ajalla oon kyl aika paljon yksin ja haluisin oikeestaan nähä sillon jopa enemmän mun kavereita. Ystäviä mulla ei juurikaan oo, enimmäkseen mun kaverit koostuu semmosista semikavereista, joitten kanssa ei voi jutella mistään oikeista asioista. :/

Tosi hyvä, että oot kehittynyt noin paljon tossa keskustelemisessa, se on oikeesti jo tosi iso askel, että pystyt aloittamaan keskusteluita ja vastaamaan pidemmin. Niin inhottavaa, että muut ei nää sitä ja saat kuulla edelleen olevas tosi hiljainen ja ujo. /: Vaikka ei hiljaisuudessa ja ujoudessa olekaan mitään pahaa, niin onhan niillä tsemppaavilla kommenteilla ja sillä, että muut näkee sun kehityksen aika iso merkitys.
Ja jos sosiaaliset tilanteet on kuormittavia jo valmiiksi, niin uskon, että se, että kokoajan miettii mitä sanoo seuraavaksi ja puhuu normaalia enemmän voi väsyttää vieläkin enemmän ja siihen vie varmaan jonkin aikaa tottua, joten ihmettele, että illalla on väsyneempi.

Mä kans huomasin, että ahdistus oli vähäisempää silloin, kun oli kaveri, koska nykyään, kun ei oo ketään kenelle voisin puhua koulussa, niin on ihan yksin niiden ajatusten kanssa ja ahdistus pääsee kasvamaan helpommin. Uskon, että joku samanhenkinen kaveri vois olla kiva, mutta jotenkin ajattelen, että en ansaitsisi kaveria, koska oon tällänen. Vaikeita juttuja, mutta ehkä jossain kohtaa löytyy joku samanhenkinen ja se tutustuminen tapahtuu luonnostaan esim, opiskeluiden tai töiden kautta.

Toi on kyllä varmasti tosi raskasta, kun jaksaminen ei kohtaa sen kanssa mitä haluaisi tehdä. ): Ehkä sellainen yksi tai pari hyvää kaveria jotka ymmärtää sua vois olla hyvä, koska isommassa porukassa voi olla joskus aika kuormittavaa. Silloin et ehkä saisi kuulla siitä hiljaisuudestakaan niin paljoa ja jaksamista jäisi vielä vapaa-ajallekin ja voisit nähdä silloinkin kavereita. Tietysti voi olla vaikea löytää sellaisia hyviä ystäviä, jos nyt on vaan sellaisia kavereita joita ei välttämättä tunne edes kovin hyvin. Ehkä viikonloppuisin tai lomalla voisit koittaa nähdä heitä enemmän ja koittaa tutustua lisää, niin pikkuhiljaa voi löytyä sellaisia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. En tiedä miten tällaiset jutut käytännössä menee, mutta ainakin mun sisko on löytänyt isommasta porukasta parhaat ystävänsä. Toivottavasti säkin löydät ystävän tai ystäviä ja saat jaksamisen riittämään paremmin niihin juttuihin mitä haluaisit tehdä. (:

 

[Taivaansini]

Tosi hyvä, että oot kehittynyt noin paljon tossa keskustelemisessa, se on oikeesti jo tosi iso askel, että pystyt aloittamaan keskusteluita ja vastaamaan pidemmin. Niin inhottavaa, että muut ei nää sitä ja saat kuulla edelleen olevas tosi hiljainen ja ujo. /: Vaikka ei hiljaisuudessa ja ujoudessa olekaan mitään pahaa, niin onhan niillä tsemppaavilla kommenteilla ja sillä, että muut näkee sun kehityksen aika iso merkitys.
Ja jos sosiaaliset tilanteet on kuormittavia jo valmiiksi, niin uskon, että se, että kokoajan miettii mitä sanoo seuraavaksi ja puhuu normaalia enemmän voi väsyttää vieläkin enemmän ja siihen vie varmaan jonkin aikaa tottua, joten ihmettele, että illalla on väsyneempi.

Mä kans huomasin, että ahdistus oli vähäisempää silloin, kun oli kaveri, koska nykyään, kun ei oo ketään kenelle voisin puhua koulussa, niin on ihan yksin niiden ajatusten kanssa ja ahdistus pääsee kasvamaan helpommin. Uskon, että joku samanhenkinen kaveri vois olla kiva, mutta jotenkin ajattelen, että en ansaitsisi kaveria, koska oon tällänen. Vaikeita juttuja, mutta ehkä jossain kohtaa löytyy joku samanhenkinen ja se tutustuminen tapahtuu luonnostaan esim, opiskeluiden tai töiden kautta.

Toi on kyllä varmasti tosi raskasta, kun jaksaminen ei kohtaa sen kanssa mitä haluaisi tehdä. ): Ehkä sellainen yksi tai pari hyvää kaveria jotka ymmärtää sua vois olla hyvä, koska isommassa porukassa voi olla joskus aika kuormittavaa. Silloin et ehkä saisi kuulla siitä hiljaisuudestakaan niin paljoa ja jaksamista jäisi vielä vapaa-ajallekin ja voisit nähdä silloinkin kavereita. Tietysti voi olla vaikea löytää sellaisia hyviä ystäviä, jos nyt on vaan sellaisia kavereita joita ei välttämättä tunne edes kovin hyvin. Ehkä viikonloppuisin tai lomalla voisit koittaa nähdä heitä enemmän ja koittaa tutustua lisää, niin pikkuhiljaa voi löytyä sellaisia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. En tiedä miten tällaiset jutut käytännössä menee, mutta ainakin mun sisko on löytänyt isommasta porukasta parhaat ystävänsä. Toivottavasti säkin löydät ystävän tai ystäviä ja saat jaksamisen riittämään paremmin niihin juttuihin mitä haluaisit tehdä. (:

Nii ne ei oikein voi nähdä sitä kehitystä, kun noita kommentteja kuulee enimmäkseen semmosilta ihmisiltä, joihin oon tutustunut vasta nyt uudessa koulussa, eikä ne tiedä, millanen olin aiemmin. D: Tai sit ne on jotain semmosii tyyppei, jotka kyllä tietää millanen olin aiemmin, mutta ei oo mun kanssa nykyään enää tekemisissä... Ja joo nyt ku sanoit sen noin niin onhan se ymmärrettävää, jos illalla on väsyneempi. D:

Joo, niimpä. Ja itekin muistan koulun alussa, kun olin tosi surullinen, koin itseni ulkopuoliseksi ja ahdisti ja suretti, kun kaikki oli niin uutta, koska en tykkää muutoksista. Ja sit istuin ruokalassa yksin, joka ei ois muuten mua haitannut, mutta se sai mut vaan ajattelemaan kaikkia niitä ikäviä ajatuksia, kun olin siinä yksin niitten kanssa ja kun kaikki muut istu jonkun kanssa niin se vaan konkretisoi sitä, kuinka yksin olin. Ruokailun jälkeen menin melkein aina vessaan lähes itkemään (mä itken tosi harvoin mutta siis menin sinne suremaan ja yritin kyllä välillä itkeä et saisin sen tunteen pois) ja rauhoittamaan itseäni.

Ja älä todellakaan ajattele noin ettet muka ansaitsisi kaveria! Todellakin ansaitset! D: Toivon todella, että myös löydät sellaisen.

Joo niin on ja sit pelkään et tyypit aattelee etten haluis puhuu niille vaikka oikeasti mä vaan en jaksa just silloin. :/ Ja joo mul on vapaa-ajalla pari hyvää kaveria ja koulussa joku kolme ihan hyvää kaveria, mutta mun pitää jutella aina myös niille muille tyypeille ketä kaikissa kouluissa ja harrastuksissa tulee nähtyä. D: Ja toisaalt jos on joku isompi porukka niin mun ei tarvii puhua niin paljoa ja voin olla enemmän hiljaa ilman et se on outoa.

Ja en mä onneks kavereilta yleensä kuulekaan tosta hiljasuudesta ja ujoudesta. Enemmänki joiltain luokkalaisilta ja rinnakkaisluokkalaisilta, mut nyt en oo onneks kuullut siitä kuukausiin.

Ja onneks noista joistain koulukavereista on nyt tullut semmosia et niitten kanssa on suht. helppo olla, mutta silti niittenkin kanssa oleminen vie jaksamista, etenkin kun niitten kanssa on niin paljon. Ja just sen takia en just nyt haluis nähä niitä milloinkaan lomilla, tai viikonloppuisin, koska uskon, että mä tarvitsen tän loman niistä, jotta voin taas olla ilosempi ja sosiaalisempi niitten seurassa, ku koulut alkaa. D: :D Ja kiitos hei tosi paljon kaikesta mitä oot nyt sanonut ja että jaksoit kirjoittaa ton koko viestin! :)<3