Yksi syy siihen, että en osaa näyttää tunteitani kunnolla:

[annimetall]

Kun olimme siskoni kanssa vielä pieniä, äidillä oli tapana sanoa "ei auta nuo krokotiilin kyyneleet".

Vasta muutama kuukausi sitten tajusin, mitä tuo lause tarkoittaa. Epätosia, valheellisia kyyneliä.

Tajuan nyt, kuinka vahingollista tuo on ollut.

Muistan, kun olin oikeasti jostain surullinen/järkyttynyt/muuta, ja menin äidin luo hakemaan lohtua. Sitten hän sanoo, että valehtelen suruni.

Ehkäpä tässä on nykyisen ongelmani alku ja lähde.

 

[KäveleväNakki]

Itse en osaa näyttää tunteitani, koska sellaisia ei juurikaan ole, ei ainakaan sellaisia, joista ottais selvää. Tästä voin tosin syyttää vain muita ihmisiä ja heidän käytöstään.

 

[persikkapyllykkä]

joskus ku miettii lapsuuttaan, niin saattaa oivaltaa yhtäkkiä jotain tollasta D: harmillista... kyl toi selittää sen, mikset esim. osaa puhua sun tunteista hänelle, ku sun tunteita on aina vähätelty. aika perseestä äidiltäsi, suoraan sanoen. mut en tiedä sitten, jos hänellä itellään on ollu sellane lapsuus et ei oo saanu puhua tunteista tms. eikä hän niinku niin sanotusti know any better D: vai onko hän sit muuten vaan tuollainen... en puolusta, vaan mietin mikä vois olla syy tällaiseen. kuten sanoin, perseestä joka tapauksessa

 

[Tulisydän]

Itse en osaa näyttää tunteitani, koska sellaisia ei juurikaan ole, ei ainakaan sellaisia, joista ottais selvää.

Mulla vähän sama.

 

[Totenkopf]

Samaa mullekin hieman sanottiin lapsena, ettei saa itkeä kun ei se mitään auta. En yleensä pysty oikein pidättämään itkua tai naurua niin sitten ne tulee aina huonolla hetkellä. Toisaalta en aina saa itkettyä silloin kuin haluaisin.

 

[Poistettukäyttäjänimi174]

Minulla taas ei oikein ole osaamisesta kiinni, tunteet vain tuppaavat tulemaan itsekseen näkyville. Yleensä itkuna, oli tunne mikä tahansa. Itken jatkuvasti, enkä usein voi sille edes mitään. Mutta en osaa oikeastaan puhua tunteistani, siksipä ne purkautuvatkin usein itkuna. Jos yritän puhua, itken vain lujempaa.

Minulle on usein sanottu, ettei pitäisi itkeä, koska "isot tytöt ei itke". Ala-asteella sain kuulla muilta oppilailta olevani "liian herkkä" ja "heikko" kun itkin. Myöhemmin eräs ihminen sanoi henkisen kipukynnykseni olevan aivan nolla. Nuo kommentit eivät ole ainakaan opettaneet minua puhumaan tunteistani. Mielummin pidän ne omana tietonani. Samoin häpeän sitä herkkäitkuisuuttani hyvin paljon.

 

[azgeda]

miun on tosi vaikee puhuu miun tunteista (välillä en ees tiiä, mitä tunnen), eikä meillä perheessä oo ikinä ollu semmosta ympäristöö, että tunteista puhuttais avoimesti. en oo tottunu saamaan läheisyyttä (en ees muista viime kertaa, jolloin äiti ois halannu minuu), joten...en oo itekkään kauheen läheinen henkilö (halit saattaa olla kiusallisia... jäädyn, jos joku rupee itkee, kun en tiiä mitä pitää tehä, yms.). miun on vaikee kysyy muilta, että onko heillä kaikki ok, vaikka todellisuudessa välitän tosi paljon.

nyt tosin ihastus on erittäin läheinen henkilö ja hän on tottunu siihen. hän on tässä asiassa miun vastakohta.

 

[Mandalay]

Meillä on kans aina ollut sellanen "itku ei auta markkinoilla" kasvatustapa ja monesti jos oon suuttunut vanhemmille jostakin niin on käsketty olemaan leikkimättä marttyyria tms. ja kyllä mä vanhemmiten itessäni huomaan, että vieläkin on vaikeaa myöntää mitään kielteisiä tunteita tai sanoittaa muille mikä on pielessä tai mikä ärsyttää ja riidellessä pelkään aina, että muut luulee mun feikkaavan tai uhriutuvan, vaikka oikeasti vain yritän ilmaista aitoa suuttumusta. Tää on kyllä meillä ihan monen sukupolven ongelma ja rehellisen riitelyn sijaan monet mun suvusta vaan mykkäkouluilee ja juonii selän takana, kun suuttumus saa aina tosi vähättelevän tai jopa syyllistävän vastaanoton. Jos mulla ikinä on omia lapsia niin toivon että pystyisin katkaisemaan tän kierteen. Tää tuntuu olevan ihan liian yleinen ongelma monissa perheissä

 

[annimetall]

Meillä on kans aina ollut sellanen "itku ei auta markkinoilla" kasvatustapa ja monesti jos oon suuttunut vanhemmille jostakin niin on käsketty olemaan leikkimättä marttyyria tms. ja kyllä mä vanhemmiten itessäni huomaan, että vieläkin on vaikeaa myöntää mitään kielteisiä tunteita tai sanoittaa muille mikä on pielessä tai mikä ärsyttää ja riidellessä pelkään aina, että muut luulee mun feikkaavan tai uhriutuvan, vaikka oikeasti vain yritän ilmaista aitoa suuttumusta. Tää on kyllä meillä ihan monen sukupolven ongelma ja rehellisen riitelyn sijaan monet mun suvusta vaan mykkäkouluilee ja juonii selän takana, kun suuttumus saa aina tosi vähättelevän tai jopa syyllistävän vastaanoton. Jos mulla ikinä on omia lapsia niin toivon että pystyisin katkaisemaan tän kierteen. Tää tuntuu olevan ihan liian yleinen ongelma monissa perheissä

Pelottavaa, kuinka samalta tämä kuulostaa!