Syvälliset syövälle menetys

[mamiya]

oletteko menettäneet kerään rakasta syövälle? miten suhtaudutte hoitoihin, miten lohdutitte läheistänne, miten tiesitte mitä sanoa? miten hallita pelkoa että toinen ei ehkä enää parane?

kuulin että äidin aggressiivinen rintasyöpä on uusiutunut (edellisestä vasta alle vuosi aikaa) ja mahdollisesti levinnyt. en tiedä mitä tehdä enkä voikaan tehdä mitään. tiedän vaan etten ole valmis menettämään mun äitiä. äidin äiti kuoli nuorena ennen kuin itse edes synnyin enkä halua joutua kokemaan sitä mitä äiti joskus koki. =(

 

[Skeletor]

Duvoon tänä talvena. Hyvä rasittaa henkisesti asia, varsinkin sen jälkeen oli itselläkin siipi maassa kun soitti vuosi sitten että se on siinä, ettei voida parantaa. Jonka jälkeen ratkesi ryyppäämään, eli ei ollut mukavaa sekään.

 

[KäveleväNakki]

Syöpä vei mun mummon viime talvena. Hänellä oli muistaakseni todettu se syöpä jo vuosia aiemmin, eikä se ollu siitä sitten tietääkseni pahentunut, kunnes joutu joihinki tutkimuksiin ja paljastu että se syöpä on levinny vatsaan tai suolistoon. Siitähän se joutu sit niihin hoitoihin, ja voi aika usein huonosti ja oli heikkona niiden voimakkaiden lääkkeiden takia, ja oli paljon kipuja. Eihän mummo ikinä näyttäny että ois ollu pahoissa kivuissa (vaikka kyllähän sen huomas), eikä silleen toivonut lohdutusta, enkä oikeastaan osannutkaan lohduttaa, en oo koskaan ollut hyvä tunteiden kanssa, en sitten tiiä onko mun vanhemmat yrittäny puhua sille jotain, mutta lohduttamisesta en tiedä juurikaan.
Sitten joskus viime syksynä tuli tieto että sitä syöpää ei voi enää parantaa, ja siirrytään hoitamaan pelkästään niitä kipuja. Olin ite jo varautunu siihen asiaan, niinku oli muutkin mun perheessä, ja sitten se oli vaan hyväksyttävä että nyt käy näin. Kyllähän sen näki että mummo oli vähän alakuloinen sen jälkeen, mutta se ei ikinä oikeen näyttäny sitä, vaan oli reipas ihan loppuun saakka, oli yhtä puhelias kun aina ennenkin, ja eli päivä kerrallaan, kunnes sitten joutu sairaalaan, eikä palannu sieltä enää kotiin ja eli viimeset kuukaudet siellä, eikä ollut loppua kohden enää tässä maailmassa läsnä.

 

[Minkelii]

Mun pappapuoli kuoli eturauhassyöpään kun olin 13. Kuolinpäivänä en itkenyt ollenkaan mutta hautajaisissa kyyneleet lähti vierimään heti.
Ja toinen sukulainen kuoli keuhkosyöpään. Molemmat lähti sairaalassa.
Oltiin enemmän tekemisissä lapsuudessa.
Mun toinen vaari sairastaa eturauhassyöpää tällä hetkellä.

 

[mamiya]

Duvoon tänä talvena. Hyvä rasittaa henkisesti asia, varsinkin sen jälkeen oli itselläkin siipi maassa kun soitti vuosi sitten että se on siinä, ettei voida parantaa. Jonka jälkeen ratkesi ryyppäämään, eli ei ollut mukavaa sekään.

Tuollaisesta ei varmasti ikinä toivu. Äsken iskä soitti ja kertoi että äidin syöpä on levinnyt keuhkoihin eikä sitä voida parantaa. Ei vielä tiedetä paljon on aikaa mutta ei välttämättä paljoa. Nyt pitää vain olla vanhempien luona niin paljon kukan mahdollista. =(

 

[Skeletor]

Tuollaisesta ei varmasti ikinä toivu. Äsken iskä soitti ja kertoi että äidin syöpä on levinnyt keuhkoihin eikä sitä voida parantaa. Ei vielä tiedetä paljon on aikaa mutta ei välttämättä paljoa. Nyt pitää vain olla vanhempien luona niin paljon kukan mahdollista. =(

En usko, että toivun. Varsinkin kun Duvoon syöpä oli tullut takaisin n. 10 vuoden jälkeen (lukioikäisenä onnistuttiin leikkaamaan kasvain) ja selitti myös sen, miksi se meni aikuislukioon eikä normaaliin lukioon kun oli "normaali nuori mies". Kesään asti se sai parhaassa tapauksessa sitä elinaikaa lokakuussa, mutta helmikuussa loppui voimat. Joskus mietin, että olisiko kestänyt sinne kesään asti, mutta kun päivittäin juotiin kasikymppistä viinaa..
Ja kannattaa viettää aikaa niin paljon kuin voi, itsellä jäi Duvoolla käyminen pois viime joulun alla kun äitini kuoli, kun olin Helsingissä.

 

[Poistettukäyttäjänimi1459]

Tuollaisesta ei varmasti ikinä toivu. Äsken iskä soitti ja kertoi että äidin syöpä on levinnyt keuhkoihin eikä sitä voida parantaa. Ei vielä tiedetä paljon on aikaa mutta ei välttämättä paljoa. Nyt pitää vain olla vanhempien luona niin paljon kukan mahdollista. =(

Tsemppiä hirveästi :(<3

 

[Girlofpunk]

Mummini kuoli vuonna 2007 syöpään. En muista oliko munuais vai munasarja syöpä. Nopeasti silti meni. Olen ollut nuori silloin joten en paljoa kyseisestä asiasta tiedä.
Äidilleni se oli kova paikka. Oma äitinsä kuitenkin kyseessä😔
Kyllä sen näki miten paljon se sattui ja kuinka kauan suremis prosessi kesti.

 

[mamiya]

Mummini kuoli vuonna 2007 syöpään. En muista oliko munuais vai munasarja syöpä. Nopeasti silti meni. Olen ollut nuori silloin joten en paljoa kyseisestä asiasta tiedä.
Äidilleni se oli kova paikka. Oma äitinsä kuitenkin kyseessä😔
Kyllä sen näki miten paljon se sattui ja kuinka kauan suremis prosessi kesti.

Varmasti 😔 oman vanhemman menetys on varmasti kamalaa oli sitä minkä ikäinen tahansa. Äidin äiti kuoli munasarjasyöpään suht nuorena myös, oma äitini oli parikymppinen silloin. Äitini ja hänen äitinsä sairastuivat siis suht saman ikäisinä syöpään joka panee miettimään sukurasitetta syövälle.

Onneksi äidilläni ei vielä toivo ole täysin menetetty. Syöpää ei voi parantaa mutta tällä viikolla selviää voiko sen leviämistä hillitä. Jos voi, suht normaaleita elinvuosia voisi olla vielä runsaasti jäljellä. Pitää vain toivoa parasta.

 

[mamiya]

Tänään selvis jotakin. Triplanegatiivinen syöpä ja kokeillaan uusia hoitoja. Kysyin ennustetta, sanoi että hyvässä tapauksessa jos hoito toimi niin joitakin vuosia, yksi kaksi kolme. Ei voi luvata tietenkään mitään ja ennuste selkeytyy kun nähdään miten hoidot tepsii, jatkaako syöpä leviämistä. Äiti vaikutti ottavan ihan hyvin, mutta jälkikäteen purskahti itkuun.

Itseä lohduttaa se ettei tälle olis voinu tehdä mitään. Vaikka olis huomattu aikaisemmin niin lopputulos olis melkolailla sama. Nyt alkaa sytostaattihoidot ja uusi immunologinen hoito joka voi jatkua jopa vuosia. Menen äidin mukaan joka hoitokerralla jos vain pääsee. Pitää yrittää nyt saada omaa elämää kuntoon ihan tosissaan ettei äidin tarvitse murehtia miten meille lapsille käy ja miten me pärjätään.

Toivon vaan ettei äiti luovuttaisi ja jumittuisi kotiinsa. Jää sairaseläkkeelle eikä ole enää töitä, en tiedä miten sopeutuu siihen. Isä lupasi että lähtevät reissuun ekan hoitojakson jälkeen jos olo sallii, toivottavasti se onnistuisi.

 

[mamiya]

Syöpä vei mun mummon viime talvena. Hänellä oli muistaakseni todettu se syöpä jo vuosia aiemmin, eikä se ollu siitä sitten tietääkseni pahentunut, kunnes joutu joihinki tutkimuksiin ja paljastu että se syöpä on levinny vatsaan tai suolistoon. Siitähän se joutu sit niihin hoitoihin, ja voi aika usein huonosti ja oli heikkona niiden voimakkaiden lääkkeiden takia, ja oli paljon kipuja. Eihän mummo ikinä näyttäny että ois ollu pahoissa kivuissa (vaikka kyllähän sen huomas), eikä silleen toivonut lohdutusta, enkä oikeastaan osannutkaan lohduttaa, en oo koskaan ollut hyvä tunteiden kanssa, en sitten tiiä onko mun vanhemmat yrittäny puhua sille jotain, mutta lohduttamisesta en tiedä juurikaan.
Sitten joskus viime syksynä tuli tieto että sitä syöpää ei voi enää parantaa, ja siirrytään hoitamaan pelkästään niitä kipuja. Olin ite jo varautunu siihen asiaan, niinku oli muutkin mun perheessä, ja sitten se oli vaan hyväksyttävä että nyt käy näin. Kyllähän sen näki että mummo oli vähän alakuloinen sen jälkeen, mutta se ei ikinä oikeen näyttäny sitä, vaan oli reipas ihan loppuun saakka, oli yhtä puhelias kun aina ennenkin, ja eli päivä kerrallaan, kunnes sitten joutu sairaalaan, eikä palannu sieltä enää kotiin ja eli viimeset kuukaudet siellä, eikä ollut loppua kohden enää tässä maailmassa läsnä.

Tosi ikävä kuulla =( munkin äiti on vähän sellanen ettei se puhu hirveästi tunteistaan. Yrittää esittää reipasta mutta välillä vaan purskahtaa itkuun esm kun telkkarista tulee ruusunauha mainos. Oon yrittänyt sanoa että puhuisi esm. psykologille mutta se ei oikein osaa avautua tunteistaan.

 

[Skeletor]

Tänään selvis jotakin. Triplanegatiivinen syöpä ja kokeillaan uusia hoitoja. Kysyin ennustetta, sanoi että hyvässä tapauksessa jos hoito toimi niin joitakin vuosia, yksi kaksi kolme. Ei voi luvata tietenkään mitään ja ennuste selkeytyy kun nähdään miten hoidot tepsii, jatkaako syöpä leviämistä. Äiti vaikutti ottavan ihan hyvin, mutta jälkikäteen purskahti itkuun.

Itseä lohduttaa se ettei tälle olis voinu tehdä mitään. Vaikka olis huomattu aikaisemmin niin lopputulos olis melkolailla sama. Nyt alkaa sytostaattihoidot ja uusi immunologinen hoito joka voi jatkua jopa vuosia. Menen äidin mukaan joka hoitokerralla jos vain pääsee. Pitää yrittää nyt saada omaa elämää kuntoon ihan tosissaan ettei äidin tarvitse murehtia miten meille lapsille käy ja miten me pärjätään.

Toivon vaan ettei äiti luovuttaisi ja jumittuisi kotiinsa. Jää sairaseläkkeelle eikä ole enää töitä, en tiedä miten sopeutuu siihen. Isä lupasi että lähtevät reissuun ekan hoitojakson jälkeen jos olo sallii, toivottavasti se onnistuisi.

Tässä on se "hyvä" puoli, että ehditte käsitellä surua ja menetystä pitkään ennen äitisi kuolemaa. Oman äidin kohdalla se auttoi, ei ollut niin surullinen olo kun kuoli vaan enemmänkin helpottunut ja haikea (vanhin siskoni tunti samoin). Helpottunut siitä, ettei ollut enää kipuja eikä kärsinyt enää muistisairaudesta. Duvoo kun lähti "yllättäen" niin on sattunut enemmän.

 

[mamiya]

Tässä on se "hyvä" puoli, että ehditte käsitellä surua ja menetystä pitkään ennen äitisi kuolemaa. Oman äidin kohdalla se auttoi, ei ollut niin surullinen olo kun kuoli vaan enemmänkin helpottunut ja haikea (vanhin siskoni tunti samoin). Helpottunut siitä, ettei ollut enää kipuja eikä kärsinyt enää muistisairaudesta. Duvoo kun lähti "yllättäen" niin on sattunut enemmän.

Totta, vaikka tavallaan ahdistaa tieto siitä että luultavasti lähivuosina tulee loppu. On hyvä tietää mutta jollakin tavalla se myös tuntuu lannistavan, ainakin äitiä. Varmasti tähän sopeutuu, pakkohan sitä on, toivon vaan että vanhemmat ja varsinkin äiti oppisi nauttimaan tästä ajasta täällä. Suru on läsnä joka kerta kun näkee. Multa ei kukaan lähisukulainen tai ystävä ole ikinä kuollut joten en sitä vielä oo kokenut.

 

[Skeletor]

Totta, vaikka tavallaan ahdistaa tieto siitä että luultavasti lähivuosina tulee loppu. On hyvä tietää mutta jollakin tavalla se myös tuntuu lannistavan, ainakin äitiä. Varmasti tähän sopeutuu, pakkohan sitä on, toivon vaan että vanhemmat ja varsinkin äiti oppisi nauttimaan tästä ajasta täällä. Suru on läsnä joka kerta kun näkee. Multa ei kukaan lähisukulainen tai ystävä ole ikinä kuollut joten en sitä vielä oo kokenut.

Itseltä on kuolleet kaikki isovanhemmat, äidinäiti kuoli ennen syntymää, pappa oli koko ajan sairaalavuoteessa ja kuoli joskus, kun olin kymmenen niin eipä siinä tuntenut mitään. Sitten isän vanhemmat molemmat kuolivat jo aikaa sitten, kun olin jo täysi-ikäinen tosin. Ainoa "läheinen" ennen äitiä ja Duvoota, joka menehtyi oli lankoni pari vuotta sitten ja ajattelen sitäkin miestä yhä, mutta enemmän siskoani ja heidän kolmea lastaan jotka menettivät enemmän kuin muut siinä. Itku meinasi tulla, kun se langon pakettiauto oli pitkään pihassa ja leikin lasten kanssa piilosta toisen isosiskoni kanssa niin nuorin sanoi minulle, kun oltiin auton takana "joskus kun katson ikkunasta autoa niin ajattelen, että kohta isi aukaisee kuskin oven ja tulee sisälle". Snif snif.
Hieman nyt mietityttää, että milloin omasta isästä aika jättää kun on ollut paljon tärkeämpi ihminen kuin äiti koskaan oli. Äiti oli suoraan sanottuna vaikea ihminen, en usko että olisin pitänyt naisesta jos ei olisi ollut äitini, mutta rakastin tietty ja hoivasinkin elämän viimeisiä vuosia.

 

[mamiya]

Itseltä on kuolleet kaikki isovanhemmat, äidinäiti kuoli ennen syntymää, pappa oli koko ajan sairaalavuoteessa ja kuoli joskus, kun olin kymmenen niin eipä siinä tuntenut mitään. Sitten isän vanhemmat molemmat kuolivat jo aikaa sitten, kun olin jo täysi-ikäinen tosin. Ainoa "läheinen" ennen äitiä ja Duvoota, joka menehtyi oli lankoni pari vuotta sitten ja ajattelen sitäkin miestä yhä, mutta enemmän siskoani ja heidän kolmea lastaan jotka menettivät enemmän kuin muut siinä. Itku meinasi tulla, kun se langon pakettiauto oli pitkään pihassa ja leikin lasten kanssa piilosta toisen isosiskoni kanssa niin nuorin sanoi minulle, kun oltiin auton takana "joskus kun katson ikkunasta autoa niin ajattelen, että kohta isi aukaisee kuskin oven ja tulee sisälle". Snif snif.
Hieman nyt mietityttää, että milloin omasta isästä aika jättää kun on ollut paljon tärkeämpi ihminen kuin äiti koskaan oli. Äiti oli suoraan sanottuna vaikea ihminen, en usko että olisin pitänyt naisesta jos ei olisi ollut äitini, mutta rakastin tietty ja hoivasinkin elämän viimeisiä vuosia.

Paljon on kyllä kuollut sullakin.. Itse en kerennyt myöskään äidin äitiä näkemään, kuoli suht nuorena munasarjasyöpään. Äiti oli sillon parikymppinen, vähän nuorempi kuin minä nyt. Voi lapsi parkoja, ei tuommoisesta ikinä yli pääse. Toivottavasti saivat ja saavat apua asian käsittelyyn, tiedän tapauksia kun lapselta on kuollut vanhempi niin elämä on ollut pelkkää alamäkeä sen jälkeen. =/ itselle molemmat vanhemmat yhtä tärkeitä vaikka ehkä isän kanssa olen läheisempi koska ollaan niin samanlaisia. Mutta yhtä paljon välitän molemmista. Hienoa kuitenkin että pidit äidistäsi huolta, sitä ei kaikki tee vaikka hyvät välit olisikin vaan työntäisi ekan mahdollisuuden tullen laitokseen.

Pelon sekaisin tuntein odotan miten hoidot nyt etenee (en pääse sinne hoitoihin edes mukaan koska korona). On tullut mieleen myös että mieskin luultavasti kuolee ennen minua ja jään nuorena leskeksi. Toivon ettei niin käy, mutta kun on useita mt-ongelmia, päihdeongelma, keuhkoahtauma ja läjä muitakin sairauksia (kirjaimellisesti 20kpl kun tehtiin listaa kelan vammaistuki hakemusta varten) niin luultavasti se on edessä. En halua edes miettiä sitä nyt, mutta kuka tietää kauan meillä kellään on aikaa jäljellä. Pitäisi alkaa laittamaan elämää järjestykseen ja oppia nauttimaan siitä.

 

[mamiya]

Äidillä eka hoitopäivä takana ja seuraavana päivänä se makasi kippurassa pimeässä huoneessa ääni väristen kun on niin huono olo. On myös alkanut laihtumaan kun ei ruoka maistu. Seuraavana päivänä olo oli kuulemma parempi, mutta ei pysty puhumaan yskimättä. Keuhkojen tyhjennys ei siihen näköjään auttanut.

Mietittiin isän kanssa että jos äidin kunto on ekan hoitojakson päästä sellainen että antaa periksi niin lähtisi reissuun, mökille tai ulkomaille. Ennen joulua haluaisin myös käydä vanhempien kanssa teatterissa, on koko syksy pitänyt mennä mutta ei saanut aikaiseksi.

 

[Desvelada]

Voi ei, todella ikävää kuulla :(
Paljon voimia ja jaksamista <3 itse menetin viime kuussa mummoni juurikin syövän takia. Vaikka lähtö olikin tiedossa, tuli se silti todella yllättäen. Itselläni suruun auttoi parhaiten itkeminen ja läheisten kanssa puhuminen