Mä en vaan kestä enää.
Nyt sentään keskityn pelkästään tähän hetkeen, luojan kiitos, ja siihen mitä näen peilistä tai kuvissa, mutta en mieti mitään mahdottomuuksia vaan konkreettisesti sitä mitä näen.
Tähän hetkeen keskittyessä se on aivan erilaista, mutta mä tunnen silti inhoa kun katon peiliin, tai tunnen jotain tuntemuksia sukuelimessä (kutinaa tai mitä vaan, ei sillä ole väliä, kyse on vain siitä että sen olemassaolo on totta, mitä inhoon edelleen, vaikka keskitynkin tähän hetkeen)