Voi ei, aivan hirveää! :( Ei haittaa vaikka tää keskustelu onkin jo muutaman kuukauden vanha. Mua alko nyt kiinnostaa, mikä se juttu oikein oli, mutta ehkä vain parempi ettet kerro, koska en voi tietää, miten se muhun vaikuttais ja vaikka siitä selviäisinkin niin joku muu keskustelua lukeva ei välttämättä selviäisi siitä. Kuulostaa tosi ikävältä. Mene todellakin puhumaan ammattilaisen kanssa! Muuta en tähän oikein osaa sanoa. D:
Tähän keskusteluun kirjoittaessani pelotti paljon se, ettei vaan tää sun traumasi paisuis sulle uudestaan mieleen. Sen lisäksi että tää keskustelu on vanha, niin mietin sitä, että kannattaako tähän kirjoittaa, ettei sulle muistuis sun traumat mieleen. Ja siis kuten sanoin aiemmin, aattelin kirjoittaa tähän keskusteluun nimenomaan siksi, koska tätä mun traumaa ajatellessani tuli tää keskustelu mieleen. Tätä keskustelua ajatellessani tuli hieman sellainen ajatus, että mun pitäisi tää pelko saada pääkopastani ulos. Ajattelin siis, että tästä asiasta muille puhuminen saisi mun käsittelemään traumaani paremmin. Ja tietty tämän asian lopullinen käsittely olisi parempaa ammattilaisen kanssa. Ajattelin, että tänne kirjoittelu toimisi ns. pohjustavana käsittelynä.
Ja koska tän asian käsittely on mulla vielä alkuvaiheessa ja tähän asiaan liittyy hieman häpeän tunnetta (mua siis nolottaa se, kuinka silloin "kypsänä" lukiolaisena traumatisoidun pahasti jostakin pelottavasta asiasta, sillä monesti ajatellaan ihmisten saavan pitkäikäiset traumat lapsena), en koe vielä olevani valmis kertomaan, mikä tämä itseä pelottava juttu on. Ja toisaalta olet myös oikeassa siinä, ettei mun kannattaisi sitä kertoa. Tää mua traumatisoinut juttu ei nimittäin ole mukavaa sisältöä herkille. Sen voin sanoa, että tää juttu perustuu tositapahtumiin ja tää on ulottunut pitkälle 1900-luvun alulle. Tässä jutussa hirveintä onkin se, että se on oikeasti tapahtut ja että siihen liittyvä tapahtuma on jatkunut vielä viime vuosisadalla. Tuon takia se voisi myös olla muille Varasijalla kävijöille karmivaa tietoa.
Oon tässä oisko eilisestä lähtien pohtinut, miksi nimenomaan tää keissi on häirinnyt mua todella pahasti. Jonkinlaisia skenaarioita oon tälle kehittänyt. Yksi näistä on se, että tää juttu saattaa olla äärimmäisen pelottava sen takia, että epäilen tän jutun olevan jotenkin kytköksissä mun mielenkiinnonkohteeseen. Saamieni tietojen mukaan ja hyvin todennäköistä on se, että tää juttu ei ole mitenkään kytköksissä mun kiinnostuksenkohteeseeni. Välillä kuitenkin epäilen, että asia olisi toisin. Netissä ei kuitenkaan kerrota tällä jutulla olevan mitään tekemistä mielenkiinnonkohteeni kanssa, joten niin se varmasti myös on. Ja siis täällä kansanopistossa tää trauma on taas pahentunut, kun sain opinnoissa luettavakseni kirjan, joka käsittelee hyvin pienissä määrin tätä mun mielenkiinnonkohdetta.
Ja tässä tapauksessa kammottaa mua paljon se, että jos mun pitäis kohdata tää pelko kattelemalla niitä samoja netistä lukemiani ja näkemiäni kauhumatskuja tästä jutusta. Mä kun oon saanut semmosen käsityksen, että useesti ajatellaan oman pelon kohtaamisen olevan hyvä parannuskeino traumoihin. Mä kun en voi enää mennä niille sivuille, kun ne kuvat oli niin hirveitä. 😰 Ja ne kuvat oli siis suurimmaks osaks oikeita valokuvia eikä liioiteltuja kuvituksia.
Ja siis kun katoin Disney+:sta keväällä lapsuuden ohjelmaani Välituntia, jossa yks TJ-niminen hahmo traumatisoitui välkkäpihan neliöstä (Jaksossa siis sarjan välkkävalvoja anto tuhmille oppilaille uudeksi rangaistuksenmuodoksi mennä ahtaaseen, maalilla asfaltille tehtyyn neliöön loppuvälkäksi. Tää TJ joutu lopulta sinne ja traumatisoitui, kun ei päässyt neliöstä muiden lasten luo leikkimään). TJ:stä tuli ahdistunut, totteli tiukkaa välkkävalvojaa nöyrästi ja järkyttyi nähdessään neliön muotoista ruokaa. Eräs TJ:n neropattikavereista sai idean Sigmund Freudin teorian pohjalta saada TJ kohtaamaan pelkonsa uudestaan (eli siis tässä tilanteessa saada TJ takaisin neliön sisään), jotta tästä tulisi taas normaali. Ja tää keino auttoi, sillä TJ lopulta totesi neliön olevan vain pelkkä asfaltille maalattu laatikko, josta pääsi helposti ulos. Tää jakso antoi mulle kuvan, että mun pitäis tää mun pelko kohdata samalla tavalla, mutta koko ajatus vaan karmii mua. Tässä lähiaikoina mua on hirvittänyt olla puhelimella, koska osa mun aivoista käskee mun googlata se kauhea juttu.
Tää mun pelon kohtaaminen voisi toisaalta olla mulle myös hyvä juttu, sillä pelkoni voisi ehkä lieventyä. Oon miettinyt, että pitäiskö mun se Hesarin artikkeli lukea (harmikseni se on tilaajille tarkoitettu maksullinen artikkeli >:/), jospa saisin vaikka kiveenhakatun tiedon siitä, onko tää juttu yhtään liitoksissa mun mielenkiinnonkohteeni kanssa. En kuitenkaan olisi vielä valmis tähän, lähinnä juttuun liittyvien kuvien takii. Musta olisi parempi käsitellä tätä asiaa hitain askelin ensiksi. Samalla voisin jonkun ammattilaisen kanssa pohtia, mikä olisi mulle sopiva keino parantua tästä mun traumasta.
Ja aion kyllä tän asian ottaa oppilashuollossa puheeksi jossain vaiheessa, vaikka tänhetkinen jättiahdistus tätä traumaa kohtaa lieventyis pian. Tämä tilanne kun on enemmän tai vähemmän hankaloittanut mun elämää jo useita kuukausia.
Ja on kyllä sääli, että internetistä on tullut vaarallisempi paikka ajan myötä. Täällä liikkuu hirveästi pornobotteja, YouTubessa esiintyy hirveesti kauhuvideoita jne. Tämmöisten ihmisiä järkyttävien materiaalien on vieläpä huomattu olevan isoa bisnestä. Mediassa vuotaa hirveesti kaiken maailman kauhu-uutisia, tää traumajuttuni mukaan lukien. Oikeen on yrittänyt Hesari kalastella lisää maksullisen jäsenyyksien tilaajia tällä kauhuartikkelilla. Siinä se on jopa onnistunutkin, sillä artikkelista tuli aikoinaan sivuston luetuimpia!
